Meriluonnon tila vaihtelee pinnan alla ja päällä

Itämeren lajit elävät monien ihmistoimintojen keskellä. Sata vuotta sitten metsästys ja vaino romahduttivat hylkeiden ja merikotkan lukumäärät Itämerellä. Sen jälkeen vaaralliset kemikaalit estivät kantojen elpymisen.


Metsästys ja vaaralliset aineet eivät kuitenkaan enää nykyisin muodosta suurinta uhkaa. 1970-luvulta alkanut Itämeren rehevöityminen on muuttanut lajien elinympäristöjä ja -olosuhteita. Tämä näkyy mm. lajimuutoksina plankton- ja pohjaeläinyhteisöissä, kalakannoissa ja pesimälinnustossa.

Tutkijan kämmenelle mahtuva, ruumiiltaan reilun sormenlevyinen, jalkoineen reilun kahden sormen levyinen rapu.
Liejutaskurapu on Pohjois-Amerikasta kotoisin oleva Suomen merialueille asettunut vieraslaji.

Elinolosuhteiden ja lajiston muutokset näkyvät Itämeren ravintoverkossa. Ravintoverkon suurimmat muutokset johtuvat muutamien runsaiden avainlajien muutoksista. Avainlajien muutoksiin vaikuttaa voimakkaasti rehevöityminen, vieraslajipedot minkki ja supikoira, elinympäristöjen muutokset ja kalastus.

Tällä hetkellä vedenalainen melu, roskaantuminen, ilmaston lämpenemisen luomat muutokset ja vieraslajit ovat suurennuslasin alla, kun tutkitaan meriluonnon muuttumista. Erityisesti melun ja roskaantumisen vaikutuksista lajeille ja ravintoverkolle ei kuitenkaan tiedetä vielä tarpeeksi.

Meriluonnon tilaa seurataan lukuisilla indikaattoreilla.

Merinisäkkäiden kantojen vahvuudet vaihtelevat lajeittain

Hallin tila on vakaa, norppaa uhkaa erityisesti ilmastonmuutos

Suomen merialueilla elää kolme merinisäkäslajia: halli eli harmaahylje, norppa ja pyöriäinen.

Molemmat hyljelajit olivat hyvin vähälukuisia 2000-luvun alkuun asti. Syynä tähän oli voimakas metsästys, joka jatkui aina toiseen maailmansotaan asti. Tämän jälkeen paperiteollisuuden ympäristömyrkyt häiritsivät hylkeiden lisääntymistä niin, että populaatio ei kyennyt elpymään vaan laski edelleen.

Viimeisen 30 vuoden aikana haitallisten aineiden pitoisuudet ovat laskeneet voimakkaasti. Sen ansiosta hylkeiden lisääntymiskyky palautui, mikä on näkynyt populaation kasvuna.

Nykyään koko Itämerellä on noin 30 000 hallia ja 20 000 norppaa. Kasvu on pysähtynyt Suomen merialueilla hallien osalta noin 10 000 yksilöön.

Halleja luodolla. Kuva: Ympäristöhallinnon kuvapankki / Riku Lumiaro.

Hallin tila Suomessa on arvioitu hyväksi kaikilla indikaattoreilla mitattuna. Sen sijaan norpan tila on hyvä ainoastaan Perämerellä ja Merenkurkussa. Saaristomerellä ja Suomenlahdella elää erilliset norppapopulaatiot, jotka ovat erittäin harvalukuiset. Ne eivät ole osoittaneet mitään merkkejä elpymisestä. Etenkin lisääntymisaikaan jäästä ja lumesta riippuvainen norppa kärsii ilmaston lämpenemisestä.

Pyöriäisen esiintyminen on supistunut Suomen merialueilla

Itämeren ainoa valaslaji, pyöriäinen, on Suomen eteläisillä merialueilla nykyisen esiintymisalueensa äärirajoilla. Vielä sata vuotta sitten lajia esiintyi koko Suomen merialueella. Kalastuksen tehostuminen aiheutti lukuisia pyöriäisen kuolemia ajoverkoissa ja pintaverkoissa.

Merinisäkkäiden tilaa seurataan runsauden, levinneisyyden ja populaation kunnon indikaattoreilla.

Merilintujen tilassa on tapahtunut suuria muutoksia viime vuosikymmeninä

Suomen rikkonainen rantaviiva ja saaristo ylläpitävät rikasta linnustoa. Monet lajeista esiintyvät sekä sisävesillä että merellä. Joukosta löytyy myös tyypillisiä merilajeja kuten ruokkilinnut, pilkkasiipi, haahka, merimetso, räyskä, karikukko ja merikihu. Talvehtivien lajien joukosta löytyy lisäksi alli ja mustalintu.

Lintujen runsaudet ovat muuttuneet voimakkaasti viimeisen 30 vuoden aikana. Merimetso ja merikotka palasivat näkyvästi lintulajistoon yli 100 vuoden tauon jälkeen. Valkoposkihanhi on taas tullut uutena pesimälajina Itämerelle. Samaan aikaan moni saariston laji, kuten karikukko ja lapasotka ovat vähentyneet.

Itämeri on tärkeä talvehtimisalue ja muuttoreitti arktisille linnuille, kuten alleille ja mustalinnuille. Talvehtivien allien lukumäärät koko Itämerellä ovat kuitenkin voimakkaasti huvenneet. Vaikka syyt lienevät pesimäalueilla, voivat kalastuksen sivusaaliiksi joutuminen eteläisellä Itämerellä ja metsästys lisätä lajin ahdinkoa. Heikentyneiden jäätalvien seurauksena talvehtivien merilintujen määrät Suomen merialueella ovat viime vuosina kasvaneet, mutta tämä ei merkitse Itämeren kokonaiskannassa runsastumista.

Merisirri. Kuva: Ympäristöhallinnon kuvapankki/ Riku Lumiaro.

Merilinnuston tilaa seurataan pesimälinnuston ja talvehtivien lintujen runsauden ja levinneisyyden indikaattoreilla. Indikaattoreihin on sisällytetty lajeja, jotka ovat merkittäviä Itämeren ravintoverkossa tai joita ei esiinny sisävesillä.

Suomen merialueen kaloista etenkin vaelluskalat ovat uhanalaisia

Merellä esiintyvät kalat jaotellaan usein ulappa- ja rannikkolajeihin sekä vaelluskaloihin.

Uhanalaisiin kaloihin kuuluvat monet vaelluskalat, kuten äärimmäisen uhanalainen ankerias sekä erittäin uhanalainen meritaimen. Vaelluskalojen merkittävimpänä uhanalaistumisen syynä ovat jokien vaellusesteet. Jokien patoaminen ja muut muokkaustoimet romahduttivat lohen ja meritaimenen kannat koko Suomen rannikkoalueella. Jäljelle jääneiden jokien kutusoraikkojen liettyminen on lisännyt lajien ahdinkoa. Virtavesien kunnostustoimet ovat osoittautuneet monin paikoin menestyksellisiksi ja vaelluskalat ovat päässeet palamaan lisääntymisalueilleen.

Ihmistoiminta, kuten rakentaminen ja ruoppaus, vaikuttavat haitallisesti myös rannikon tärkeisiin kalojen lisääntymisalueisiin. Myös veden laadun muutokset, kuten happamoituminen, aiheuttaa ajoittain suuriakin ongelmia kalojen herkässä lisääntymisvaiheessa.

Rehevöityminen ja veden lämpötilan nousu vaikuttavat kalalajien keskinäisiin suhteisiin; hyötyjien joukossa ovat mm. kuha ja särkikalat, jotka pärjäävät muuttuneissa olosuhteissa. Ilmastonmuutoksen seurauksena useat kylmissä vesissä viihtyvät kalalajit tulevat puolestaan kärsimään. Rannikkolajeista made siirtyi viimeisimmässä lajien uhanalaisuuden arvioinnissa (2019) silmälläpidettäviin. Veden lämpötilan nousu ilmaston lämpenemisen seurauksena sekä rehevöityminen ovat vaikuttaneet haitallisesti mateen lisääntymismenestykseen.

Kalastuksen säätelyllä pyritään kestävään kalastukseen

Useita kalalajeja hyödynnetään kaupallisesti. Suomen kaupallisen kalastuksen tärkeimmät saalislajit ovat silakka ja kilohaili, joiden kannat Itämerellä ovat vahvat. Luonnonvarakeskus seuraa pysyvästi Itämeren silakka- ja kilohailikantojen tilaa. Seurannan avulla tuotetaan arvioita sekä ennusteita kalavarojen tilasta.

Silakan ja kilohailin vuotuiset saaliskiintiöt päätetään EU-tasolla. Rannikkokalojen kalastusta säädellään esimerkiksi pyyntimittojen ja pyydyssäätelyn avulla. Kalastuksen säätelyllä pyritään varmistamaan kestävä kalastus.

Silakkaparvi. Kuva: Ympäristöhallinnon kuvapankki/ Riku Lumiaro.

Planktonyhteisöt kärsivät suolaisen veden vähyydestä

Itämeren planktonyhteisöt elävät murtovedessä. Meressä elävät lajit ovat riippuvaisia tarpeeksi korkeasta suolapitoisuudesta. Muutokset Itämereen saapuvien suolapulssien määrässä ovat heijastuneet myös planktonlajistoon. Meressä elävien lajien osuus onkin vähentynyt.

Kasviplanktonyhteisö. Kuva: Sirpa Lehtinen.

Planktonyhteisöjen ja niiden elinympäristön tilaa arvioidaan kasviplanktonindikaattorilla ja eläinplanktonindikaattorilla. Molemmat indikaattorit osoittavat, että planktonien elinympäristö on rehevöitynyt. Tämä näkyy mm. sinilevien ja pienikokoisen eläinplanktonin runsaudessa.

Heikentynyt planktonyhteisö tarjoaa heikompaa ravintoa silakalle ja kilohailille sekä muille planktonia syöville kaloille. Muutokset ovat voimakkaampia Suomenlahdella kuin Pohjanlahdella.

Rehevöityminen on vaikuttanut merenpohjien tilaan

Merenpohjan tilaa arvioidaan suoraan vesikasvillisuuden, pohjaeläinten ja pohjan läheisen veden happipitoisuuden avulla.

Pohjanlahden syvät pohjat ovat hapekkaita ja pohjaeläimistö on rikasta, mutta Pohjanlahti on alkanut myös rehevöityä ja pohjan happipitoisuus on hitaassa laskusuunnassa.

Suomenlahdella ja Pohjois-Itämerellä taas hapettomuus vaivaa laajoja alueita.

Rannikolla on rehevöityneitä pohjia kaikilla merialueilla, mikä näkyy erityisesti
vesikasvillisuuden tilassa. Rakkolevän ja punalevän esiintyminen on rajoittunut matalampiin vesiin. Samoin herkkien vesikasvien osuus lajistossa on pienempi rehevöityneillä alueilla.

Merirokkoa ja sinisimpukoita.

Merenpohja tarjoaa monenlaisia elinympäristöjä Itämeren lajeille. Muta-, sora-, hiekka- ja kalliopohjat ylläpitävät erilaisia pohjaeläin- ja kasviyhteisöjä.

Valoisassa vyöhykkeessä kasvillisuus lisää elinympäristön monimuotoisuutta. Pimeä
vyöhyke taas on eläimien valtakunta, jossa mm. syödään vajoavaa kasvijätettä.

Perämeren ja Merenkurkun elinympäristöt ovat pääosin hyvässä tilassa.

Selkämerellä tila on kuitenkin heikentynyt erityisesti rannikolla.

Eteläisimmillä merialueilla useat elinympäristöt ovat rehevöityneitä tai voimakkaan
ihmisvaikutuksen alaisina.

Kasvi- ja eläinyhteisöjen ja elinympäristöjen tilaa voi tarkastella merenpohjan indikaattorien avulla.