Riutat loistavat monivärisinä
Riutat ovat merenpohjasta kohoavia vedenalaisia kallioita tai kivikkoja. Ne sisältyvät EU:n luontodirektiivin tärkeisiin luontotyyppeihin. Riuttamaisiin, kovapohjaisiin elinympäristöihin luetaan myös kalliorantojen ja luotojen vedenalaiset osat ja lohkareet. Suomen rannikolla ei ole eloperäisiä koralliriuttoja, mutta vedenalaiset kalliot ja kiviröykkiöt kuhisevat elämää – etenkin ulkosaariston kirkkaissa vesissä.
Ruskolevät
Ruskoleviin kuuluu mitä kummallisemman näköisiä leviä. Yksi tunnetuimmista on rakkohauru, joka tarvitsee suolaista vettä elääkseen. Siksi se kasvaakin sitä huonommin mitä vähäsuolaisempaa vesi on: Perämerellä sitä ei tavata lainkaan.
Viherlevät
Viherlevät ovat useimmiten yksivuotisia. Rihmamaiset levät kasvavat nopeasti tuuheiksi nurmikoiksi, eivätkä ne ole kovin tarkkoja kasvualustastaan. Rihmalevät voivat tukahduttaa rehevöityneillä paikoilla muita lajeja alleen.
Sinisimpukka
Sinisimpukka on laji, joka kasvaa kookkaaksi valtamerissä, mutta meillä murtovedessä se jää pienikasvuiseksi. Sinisimpukat tarvitsevat kovan, sedimentistä puhtaan alustan, johon ne kiinnittyvät ja voivat näin muodostaa tiheitä mattoja.
Punalevät
Kirkkaan väriset punalevät ovat Itämeren vastine koralliriutoille. Kun sekaisin on räikeitä viherleviä ja kauniin oranssia rakkohaurua, väriloisto on kuin tropiikissa. Haarukkalevä ja ruusulevä ovat punalevien alalajeja.
Riuttoja luonnehtivat tyypillisesti levien ja selkärangattomien eläinten monikerroksiset yhteisöt. Veden suolaisuus, valon määrä ja kasvupaikan avoimuus säätelevät lajistoa, minkä vuoksi siinä on suuria eroja eri merialueiden välillä. Perämeren riuttojen erikoisuus ovat vesisammalet.
Kovien pohjien vyöhykkeet
Lähimpänä veden pintaa on useimmilla rannikkoalueilla rihmalevävyöhyke. Sitä hallitsevat enimmäkseen yksivuotiset viher-, rusko- ja punalevät. Rihmalevävyöhykkeen alapuolelle asettuu hauruvyöhyke ja lopulta, kasvillisuudesta syvimmälle, punalevävyöhyke. Valoisan vyöhykkeen alapuolella kivipinnat peittyvät sinisimpukoihin ja polyyppeihin. Perämerellä rihmalevä- ja vesisammalvyöhykkeitä seuraa murtovesisieni- ja polyyppivyöhyke.
Avoimilla rannoilla jäät ja aallot kuluttavat talvikautena leväkasvustot jopa kokonaan pois kovilta pinnoilta. Kevään ja kesän mittaan levät kuitenkin palaavat. Valoisan vesivyöhykkeen runsaat leväkasvustot tarjoavat suojaa ja ravintoa monille selkärangattomille elämille sekä kaloille ja linnuille.
Sisältö vaatii markkinointievästeiden sallimisen. Ole hyvä ja salli evästeet katsoaksesi sen.
Rihmalevävyöhyke
Pinnanläheisen rihmalevävyöhykkeen lajisto vaihtelee alueellisesti, mutta usein vyöhykkeen yleisin laji on viherahdinparta. Nopeakasvuiset rihmalevät valtaavat kalliopintoja veden noustessa ja laskiessa, ja rihmalevävyöhyke on usein hyvin yhtenäinen.
Valoisa ja lämmin pintavesi tarjoaa selkärangattomien eläinten poikasille hyvät kasvuolot tuuheiden levärihmastojen seassa.
Hauruvyöhyke
Hauruvyöhyke alkaa yleensä rihmalevävyöhykkeen alareunalta, joskin vyöhykkeet sekoittuvat usein toisiinsa.
Kookkaiden haurujen pinnoilla ja alapuolella elää sekä monia muita leviä että alustaan kiinnittyneitä selkärangattomia. Hauruvyöhyke pitää yllä laajaa, erilaisista uivista ja ryömivistä selkärangattomista koostuvaa eläinyhteisöä, jossa yleisimpiä lajeja ovat katkat, siirat, simpukat ja kotilot. Hauru onkin Itämeren ekosysteemin tärkeimpiä lajeja eli niin kutsuttu avainlaji.
Punalevävyöhyke
Punalevävyöhykkeessä kasvaa sekä yksi- että monivuotisia puna- ja ruskoleviä. Yleisimpiä lajeja ovat haarukkalevä, punahelmilevä, töpöpunaröyhelö sekä sarvipunaliuska.
Vyöhykkeen lajeille on ominaista selviytyminen syvyyksissä, joissa valo ei riitä muille lajeille. Kookkaampien haurujen lailla myös punaleväyhteisöt elävöittävät riuttojen rakenteita ja tarjoavat suojaa ja ruokaa monilajiselle eläinyhteisölle.
Sinisimpukka- ja polyyppiyhteisöt
Levävyöhykkeet ulottuvat niin syvälle kuin valoa suinkin riittää. Siellä missä yhteyttäminen käy mahdottomaksi, pinnat vapautuvat muille eliöille, kuten sinisimpukoille, polyypeille ja muille paikallaan eläville suodattajille. Etenkin sinisimpukkayhteisöt tarjoavat ruokaa ja suojaa monenlaisille selkärangattomille eläimille ja linnuille.
Rehevöityminen heikentää riuttojen tilaa
-
Lue myös tämäEU:n luonto- ja lintudirektiivit
Riutat sisältyvät EU:n luontodirektiivin määrittelemiin tärkeisiin luontotyyppeihin, joita jäsenmaiden pitää vaalia. Suomen rannikolla sijaitsevien riuttojen tilaa on heikentänyt ennen muuta rehevöityminen.
Rehevöityminen samentaa vettä, mikä kaventaa kaikkia levävyöhykkeitä syvyyssunnassa ja saa vyöhykkeet esiintymään monin paikoin lähes päällekkäin. Pohjaan painuvan sedimentin lisääntyminen liettää myös kalliopintoja. Tämä vaikeuttaa virtausten mukana leviävien lajien asettumista uusille kasvupaikoille.
Tulevaisuus ei tuo helpotusta
Rehevöityminen säilyy merkittävänä uhkana myös tulevaisuudessa. Vaikka kuormitus ja rehevöityminen saataisiin ennen pitkää aisoihin, kalliorantojen eliöyhteisöt toipuvat hitaasti. Riuttojen elämään vaikuttaa tulevaisuudessa myös ilmastonmuutos, joka lyhentää jääpeitteen kestoa ja alentaa veden suolapitoisuutta. Tämä voi muuttaa lajisuhteita, koska osa eliölajeista saattaa hyötyä muutoksesta, kun taas toiset kärsivät siitä.
Vilkastuva laivaliikenne ja alusten kasvava koko lisäävät paikoin aallokkoisuutta, mikä koettelee laivaväylien varrella sijaitsevien riuttojen eliöyhteisöjä. Tulevaisuuden uhkia ovat myös merituulivoiman rakentaminen ja sen vaatima infrastruktuuri sekä muut merelle sijoittuvat uudet hankkeet.
Riuttojen tilan kehityssuunta
Riuttojen tila on Suomessa huono eikä myönteistä kehitystä ole näköpiirissä. Mittarit perustuvat vuonna 2025 tehtyyn arvioon luontodirektiivin mukaisten luontotyyppien suojelutasosta Suomessa vuosina 2019–2024.
