Rehevöityminen vaivaa kaikkia Suomea ympäröiviä merialueita. Huolestuttavin tilanne on Suomenlahden ja Saaristomeren rannikkoalueilla. Avomerialueista heikoimmassa kunnossa ovat Suomenlahti, Itämeren pääaltaan pohjoisosa, Ahvenanmeri ja Selkämeri.

Rehevöityminen näkyy muun muassa veden samentumisena ja sinilevien massaesiintymisinä.

Joet kuljettavat ravinteita valuma-alueelta

Itämerta rehevöittävä ravinnekuormitus on enimmäkseen peräisin meren valuma-alueelta –siis siltä maa-alueelta, jonne satava vesi virtaa jokien kautta mereen. Vähäisempi osa tulee laskeumana ilmasta tai suorina päästöinä rannikolta ja aluksista.

Jokien tuomista ravinteista suurin osa on lähtöisin valuma-alueen maataloudesta. Maatalouden ravinnevalumat ovat hieman vähentyneet, mutta eivät niin paljon, että jokien ravinnekuorma olisi olennaisesti keventynyt. Jokien mereen kuljettama fosforimäärä väheni jonkin verran 1990-luvulla, mutta on sen jälkeen pysynyt jokseenkin vakaana. Jokien tuoma typpimäärä on kasvanut tasaisesti.

Mereen kohdistuva kokonaiskuormitus on kuitenkin vähentynyt. Tämä johtuu siitä, että rannikon kaupungeista ja teollisuudesta tulevat päästöt ovat pienentyneet voimakkaasti 1970-luvun jälkeen, kun jätevesien käsittely tehostui. Myönteinen kehitys on jatkunut viime vuosiin asti. Varsinkin Suomenlahden fosforikuormitus on vähentynyt huomattavasti 2000-luvulla Pietarin jätevesipuhdistuksen tehostuttua.

Suomesta mereen päätyvä ravinnekuormitus on laskenut ajanjaksojen 1997–2003 ja 2008–2012 välillä. Vuosittainen typpikuorma on vähentynyt keskimäärin noin 5 000 tonnia ja fosforikuorma noin 300 tonnia.

Ravinnepitoisuus vaihtelee, eniten ravinteita etelässä

Kuormituksen väheneminen heijastuu meren ravinnepitoisuuksiin, joskin viiveellä. Typen ja fosforin pitoisuudet Itämeressä olivat suurimmillaan 1980–1990 luvuilla. Sen jälkeen ravinnepitoisuudet ovat vakiintuneet tai alkaneet vähetä.

Suomea ympäröivien merialueiden ravinnetilanne vaihtelee paljon alueittain. Avomerialueiden suurimmat fosfori- ja typpipitoisuudet löytyvät Suomenlahdelta. Siellä pitoisuudet ovat myös kasvaneet lievästi viime vuosina. Fosforipitoisuus tosin heilahtelee paljon, mikä selittyy vesimassojen liikkeillä ja niin sanotulla sisäisellä kuormituksella. Sisäinen kuormitus tarkoittaa, että pohjasedimenttiin varastoitunutta fosforia liukenee hapettomissa oloissa takaisin veteen.

Suomenlahden lisäksi fosforipitoisuudet ovat suuria Saaristomerellä, Ahvenanmerellä ja Selkämerellä. Perämerellä fosforia on vedessä vähemmän. Sekä Perämeren että Selkämeren fosforipitoisuudet ovat pysyneet suurin piirtein muuttumattomina 1970-luvulta 2010-luvun alkupuolelle.

Typpeä on Suomenlahden ohella eniten Perämerellä. Tämä johtuu siitä, että Perämeren ravinnetilannetta säätelevät ennen kaikkea meren laajalta valuma-alueelta virtaavat suuret joet. Niiden vedessä on vain vähän fosforia mutta paljon typpeä. Perämeren typpipitoisuus onkin huomattavan suuri verrattuna Selkämereen, johon sekoittuu Itämeren pääaltaasta virtaavia vähätyppisiä vesiä.

Itämeren suojelukomission (HELCOM) mukaan mikään Suomen avomerialue ei ole saavuttanut ravinnepitoisuuksien perusteella ympäristön hyvää tilaa. Myönteisenä poikkeuksena on Perämeren fosforipitoisuus.

Rehevöityminen näkyy planktonmäärissä

Rehevöitymisen näkyvimpiä seurauksia on kasviplanktonin runsastuminen. Sitä voidaan seurata mittaamalla vedestä a-klorofyllin pitoisuutta. Tätä klorofylliä on kaikissa yhteyttävissä eliöissä, siis myös levissä, ja sen määrä kertoo levien runsaudesta.

Klorofyllipitoisuus on kasvanut Suomen kaikilla merialueilla 1970-luvulta lähtien. Kasvu kuitenkin pääosin pysähtyi 2000-luvulla ja kääntyi itäisellä Suomenlahdella jopa laskuun 2010-luvulla. Silti mikään Suomen merialue ei ole HELCOMin tai uusimman Suomen meriympäristön tilanarvion mukaan vielä saavuttanut klorofyllipitoisuudeltaan hyvää tilaa.

Rehevöityneelle merelle ovat ominaisia sinilevien massaesiintymät eli niin sanotut sinileväkukinnat. Niitä esiintyy erityisesti Suomen eteläisillä merialueilla. Vuotuiset vaihtelut ovat suuria, koska massaesiintymiin vaikuttavat ravinteiden ohella myös sääolot. Voimakkaimpia leväkukintoja on lämpiminä ja aurinkoisina kesinä, ja niitä havaitaan eniten tyynellä säällä, jolloin sinilevä nousee pintaan. Suomen merialueiden sinileväkukinnoissa ei näy pitkällä aikavälillä laantumisen merkkejä.

Sekä klorofyllipitoisuuksia että loppukesän sinilevämassoja voidaan havainnoida satelliittikartoituksen avulla.

Vesi on aiempaa sameampaa

Planktonin runsastuminen tekee vedestä sameampaa. Veden kirkkauteen vaikuttavat toki myös muut asiat, kuten jokien tuomat savihiukkaset ja vettä värjäävä humus.

Veden kirkkautta mitataan veteen laskettavalla pyöreällä ja valkoisella Secchi-levyllä. Sen avulla saadaan niin sanottu näkösyvyys, joka tarkoittaa sitä syvyyttä, jossa levy häviää näkyvistä veden pinnalta katsottuna.

Suomen avomerialueilla näkösyvyys on pienentynyt merkittävästi sadan viime vuoden aikana. Merenkurkun ulkosaaristossa ja Selkämeren uloimmilla rannikkovesillä näkösyvyys on hyvässä tilassa, mutta muilla Suomen merialueilla tila on heikko.

Tutkimusta pitkältä ajalta

Itämeren rehevöitymistä on seurattu 1960-luvulta lähtien. Meren ravinnepitoisuuksista ja kuormituksesta on siten hyvät tiedot pitkältä ajalta.

Eri maiden harjoittamaa tutkimusta koordinoi Itämeren suojelukomissio (HELCOM). Se on myös laatinut konkreettiset indikaattorit, joita käytetään meren tilan määrittämiseen.