Raskasmetallien päästöt ja pitoisuudet vähenevät

Raskasmetalleista eniten ongelmia Itämerellä ovat aiheuttaneet nikkeli, kadmium, elohopea ja lyijy. Niitä pääsee Itämereen enimmäkseen teollisuudesta, minkä vuoksi päästömäärät tunnetaan melko hyvin, ja päästöjä on pystytty rajoittamaan tehokkaasti.

Rajoitusten ansiosta kalojen elohopeapitoisuus on pienentynyt Suomen kaikilla merialueilla ja on laskenut EU:n alueella käytettyjen raja-arvon alapuolelle, eli tilanne on hyvä. Rannikon lähistöltä pyydetyistä kaloista sekä isoista petokaloista löytyy kuitenkin edelleen raja-arvoja lähestyviä elohopeapitoisuuksia.

Myös kadmiumin, nikkelin ja lyijyn osalta tilanne on hyvä Suomen kaikilla merialueilla: keskimääräiset pitoisuudet eivät ylitä raja-arvoja. Paikoittain pitoisuudet saattavat kuitenkin olla tavoitetasoa korkeammat. Sen sijaan kuparin pitoisuus on tavoitetasoa korkeampi kaikkien mittausasemien pohjasedimentissä.

Raskasmetalleja kulkeutuu Itämereen montaa reittiä

Pääosa raskasmetalleista päätyy Itämereen pistekuormituksena esimerkiksi teollisuudesta tai yhdyskuntien jätevesistä. Kuitenkin myös jokien mukana mereen kulkeutuu merkittäviä määriä raskasmetalleja pelloilta, metsistä tai asutuskeskuksista valuvien vesien mukana.

Tämän niin sanotun hajakuormituksen arviointi ja valvonta on vaikeampaa kuin pistekuormituksen, sillä päästöt ovat peräisin laajoilta alueilta, useista lähteistä eikä mittaustietoja ole saatavilla. 

Kulkeutumistapa vaihtelee aineittain. Esimerkiksi mereen päätyvästä kuparista yli puolet kulkeutuu jokien mukana, reilu kolmasosa alusten pohjamaaleista tai ilmalaskeumana ja vain murto-osa pistemäisistä kuormituslähteistä.

Osa raskasmetalleista päätyy mereen ilman kautta. Sekä raskasmetallien päästöt ilmaan että niiden laskeuma Itämereen ovat pienentyneet 1990-luvulta lähtien. Erityisesti Kadmiumin, lyijyn ja elohopean laskeumat ovat pienentyneet merkittävästi.

Ruoppaukset nostavat haitta-aineita uudestaan veteen

Ulkoa tulevan kuormituksen pienentyessä haitalliset aineet varastoituvat hiljalleen syvemmälle Itämeren pohjakerroksiin ja poistuvat vähitellen luonnon kierrosta. Merenpohjan kerrostumissa, pohjasedimenteissä, onkin taltioituneena niin luonnollisista lähteistä kuin ihmistoiminnasta peräisin olevia haitallisia aineita.

Raskasmetallien kuormituksen kasvu 1950-luvulta 1980-luvuille näkyy näissä Itämeren merenpohjan sedimenttiarkistoissa. Vaikka esimerkiksi lyijyn, elohopean, kadmiumin ja radioaktiivisen cesiumin pitoisuudet merenpohjan pinnalla ovat pienentyneet selvästi edellisistä vuosikymmenistä, on syvemmälle pohjasedimenttiin hautautunut kuitenkin edelleen runsaasti haitallisia aineita.

Ihmistoiminta, kuten pohja-aineksen ruoppaukset ja läjitykset, voivat kuitenkin vapauttaa aineet takaisin veteen. Tällöin haitalliset aineet lähtevät uudelleen liikkeelle, siirtyvät meren eliöstöön ja kuormittavat merta. Onkin tärkeää, että suuren mittakaavan mereen liittyvissä rakennushankkeissa otetaan huomioon hankkeen kemialliset seuraukset.