Rehevöityminen vaihtelee merialueittain

Suomea ympäröivistä merialueista jotkut ovat herkempiä rehevöitymiselle kuin toiset. Rehevöitymistä ruokkivien ravinteiden pitoisuudet merivedessä vaihtelevat niin ikään alueittain.

---

Rehevöitymisherkkyydelle ratkaisevaa on se, esiintyykö meressä suolaisuuden harppauskerros eli halokliini. Halokliini erottaa suolaisemman syväveden vähäsuolaisemmasta pintavedestä. Se heikentää veden sekoittumista ja siten huonontaa syvien vesien happitilannetta. Happivajaus voi vähentää käytettävissä olevan typen määrää ja toisaalta lisätä sisäistä kuormitusta eli fosforin vapautumista pohjasedimentistä veteen.

Suomen merialueiden voimakkain halokliini on Ahvenanmeren ja Saaristomeren eteläpuolisilla vesillä eli Itämeren pääaltaan pohjoisosissa. Siellä syväveden happitilanne on heikentynyt pysyvästi.

Suomenlahdella halokliinin voimakkuus vaihtelee ajan ja paikan mukaan. Pohjanlahdella halokliini on heikko, koska Pohjanlahti on melko eristyksissä: Itämeren pääaltaan suolainen syvävesi pääsee virtaamaan sinne vain heikosti Ahvenanmeren eteläpuolen harjanteiden yli.

Suomenlahti kärsii runsaista ravinteista ja happikadosta

Suomenlahti on Itämeren kuormitetuimpia osia. Sen valuma-alueella on tiheä asutus ja paljon maataloutta. Valuma-alueelta tulevan kuormituksen lisäksi Suomenlahden ravinnepitoisuuksia säätelevät Itämeren pääaltaasta virtaava syvävesi ja pohjien happitilanne.

Suomenlahden rannikkovesiä rehevöittää eniten valuma-alueelta jokien mukana tuleva hajakuormitus sekä rannikon taajamat ja teollisuus. Niiden merkitys on suuri varsinkin siellä, missä rannikko on rikkonainen ja vesi vaihtuu heikosti.

Suomenlahden itäpään isoja kuormituslähteitä ovat Pietarin kaupunkiseutu sekä ravinteita tuovat isot joet, Nevajoki, Narvajoki, Laukaanjoki ja Kymijoki. Neva on näistä joista selvästi merkittävin ravinnekuormituslähde: sen tuoma ravinnevirtaama on yli kymmenkertainen verrattuna Kymijoen ravinnevirtaamaan.

Pietarista tuleva fosforikuormitus väheni merkittävästi, kun kaupungin jätevedenpuhdistamon suurremontti valmistui vuonna 2013. Myös Laukaanjoen taannoiset isot fosforipäästöt on saatu kuriin. Tämänhetkinen päästötilanne ei tosin ole tiedossa, sillä Venäjä suljettiin pois Itämeren suojelukomission toiminnasta Ukrainan sodan alettua.

Päästövähennysten ansiosta Suomenlahden itäosien fosforitilanne on parantunut vuosituhannen vaihteen jälkeen. Typpipitoisuuksissa ei ole 2000-luvulla tapahtunut isoja trendimäisiä muutoksia sen paremmin idässä kuin lännessäkään.

Suomenlahden pohjien huono happitilanne aiheuttaa sisäistä kuormitusta eli fosforin vapautumista pohjasedimentistä veteen. Tämä, yhdessä ravinteita avomereltä kuljettavien virtausten kanssa, heikentää rannikkovesien tilaa sielläkin, missä paikallinen kuormitus on vähäistä.

Rehevöityminen vaivaa nykyisin eniten Porkkalanniemen länsipuolen matalia ja saaristoisia rannikkovesissä. Myös ulappavedet ovat Suomenlahdella varsin runsasravinteisia, mikä näkyy muun muassa avomeren sinileväkukintoina.

Itämeren pääaltaan pohjoisosissa fosforipitoisuudet ovat kasvaneet

Suomenlahdelta, eteläiseltä Itämereltä ja Pohjanlahdelta tulevat virtaukset kohtaavat Itämeren pääaltaan pohjoisosissa.

Pääaltaassa vesi on pysyvästi kerrostunut suolapitoisuuden suhteen, jolloin syvävesi ei pääse sekoittumaan hapekkaan päällysveden kanssa. Tämä on johtanut siihen, että sataa metriä syvemmällä oleva vesikerros on pysyvästi hapeton ja fosforia vapautuu sedimentistä.

Sekä fosfori- että fosfaattipitoisuudet ovat alueella kasvaneet vuoden 1990 jälkeen, mutta typpipitoisuudet ovat pikemminkin vähentyneet. Tyyppipitoisuuksien laskua selittävät vähentynyt typpilaskeuma ja valuma-alueelta tulevan kuormituksen väheneminen.

Saaristomeri on herkkä rehevöitymään

Saaristomeri on matala ja rikkonainen, eikä siellä ole varsinaista avomerta. Tämä rajoittaa veden vaihtumista ja tekee merialueesta herkän rehevöitymiselle. Ravinnepäästöjen vaikutus ei liioin leviä tasaisesti kaikkialle. Maalta tuleva ravinnekuormitus rasittaakin eniten Saaristomeren sisäosia.

Toisaalta myös ulkosaaristo on pikkuhiljaa rehevöitynyt. Tähän vaikuttavat sisäsaaristosta kulkeutuvien ravinteiden lisäksi muun muassa ilmasta tuleva laskeuma sekä eteläosissa Suomenlahdelta ja Itämeren pääaltaasta virtaavat ravinnepitoiset vedet.

Saaristomeren pintaveden fosforitaso on kasvanut 1980-luvulta lähtien, mikä heijastelee Itämeren pääaltaan fosforipitoisuuksien kasvua. On myös mahdollista, että fosforia vapautuu aiempaa enemmän pohjasedimentistä. Tähän viittaa se, että pohjan lähellä veden fosforipitoisuus on kasvanut erityisen voimakkaasti.

Saaristomeren suurin ravinnekuormittaja on maatalous. Meren valuma-alueella harjoitetaan paljon maanviljelyä, pellot ovat eroosioherkkiä ja joet kuljettavat runsaasti typpeä ja fosforia mereen. Noin neljä viidesosaa Saaristomeren fosforikuormituksesta ja kaksi kolmasosaa typpikuormituksesta on peräisin maataloudesta. Paikallista kuormitusta aiheuttavat myös asutus ja kalankasvatus.

Selkämeri rehevöityy asteittain

Selkämeren tilanne on aiemmin ollut selvästi Suomenlahtea ja Saaristomerta parempi. Merialue on kuitenkin pikkuhiljaa rehevöitynyt 1980-luvulta lähtien. Viime vuosikymmeninä Selkämerellä on myös alkanut esiintyä sinileväkukintoja. Syynä on veden fosforipitoisuuden kasvu, joka johtuu etenkin siitä, että Itämeren pääaltaalta virtaa aiempaa enemmän fosforia. Tähän viittaa Selkämeren pohjanläheisten vesikerrosten suolapitoisuuden kasvu.

Selkämeren typpipitoisuus on puolestaan vähentynyt sitten 1980-luvun. Kehityksen taustalla lienee ilmasta tulevan typpilaskeuman pieneneminen.

Selkämereen laskee useita maatalousalueilta virtaavia jokia, minkä lisäksi merta kuormittavat rannikon kaupungit ja tehtaat. Jätevesien tehostunut käsittely on vähentänyt pistekuormitusta olennaisesti, mutta hajakuormitus ei ole lieventynyt. Maatalous onkin Selkämeren ylivoimaisesti suurin ravinnekuormittaja.

Ahvenanmeren kynnykset pitävät huolen siitä, ettei Itämeren pääaltaasta pääse Selkämereen huomattavia määriä suolaista syvävettä. Selkämeri kerrostuukin vain heikosti suolaisuuden mukaan, minkä ansiosta meren happitilanne on varsin hyvä – joskin heikentynyt hitaasti 2000-luvulla samalla, kun suolapitoisuudet ovat kasvaneet.

Rannikon avoimuus puolestaan edistää veden vaakasuuntaista sekoittumista. Sen ansiosta suuria ravinnepitoisuuksia esiintyy vain kapealla rannikkovyöhykkeellä. Heikoin tilanne on Kokemäenjoen suualueella, jota rasittavat joen tuoman hajakuormituksen lisäksi Porin kaupungin ja teollisuuden jätevedet.

Perämerellä näkyy lieviä merkkejä rehevöitymisestä

Suomen merialueista Perämeri on vähiten rehevöitynyt. Sen tila on kuitenkin heikentynyt, mistä kertoo a-klorofyllin eli lehtivihreän pitoisuuden kasvu. Perämeren vesi on hyvin vähäsuolaista, eikä vesi kerrostu suolaisuuden mukaan. Merenpohjan happitilanne on hyvä.

Perämeren ravinteiden määrään vaikuttaa eniten suurten jokien tuoma kuormitus. Huomattava osa tästä on luonnonhuuhtoutumaa eli ihmisen toiminnasta riippumatonta ravinnevalumaa. Jokien valuma-alueilla harjoitettu maa- ja metsätalous ja turvetuotanto kuitenkin lisäävät jokikuormaa. Rannikon asutuskeskusten ja teollisuuden jätevesien vaikutukset rajoittuvat päästölähteiden lähivesiin.

Valuma-alueelta ja rannikolta tulevan kuormituksen ohella Perämeren ravinnepitoisuuksia säätelevät muutkin tekijät: vedenvaihto Selkämeren kanssa sekä meren sisäiset toiminnot, jotka sitovat tai poistavat ravinteita.

Perämeren veden fosforipitoisuus on muihin merialueisiin verrattuna pieni. Tämä johtuu vähäisestä fosforikuormituksesta sekä siitä, että hapellinen pohja-aines sitoo fosforia.

Typpipitoisuudet ovat lievästi vähentyneet 1980- ja 1990-luvun taitteen huippuvuosista.
Vähenemisen taustalla on Perämereen tulevan typpikuormituksen pieneneminen, johon ovat myötävaikuttaneet muun muassa Ruotsista tulevan typpikuorman väheneminen sekä typpilaskeuman pieneneminen. Suomen puolelta tuleva typpikuormitus ei ole vähentynyt.

Lue seuraavaksi

Sisäinen kuormitus säätelee meren rehevöitymistä