Ulappa ja vesipatsaan näkymättömät asukkaat

Ulapalla tarkoitetaan laajaa avointa merialuetta, jossa ainakin yhdellä suunnalla horisontti rajoittuu mereen eikä maahan. Suomen rannikon ulappa-alueet sijaitsevat luonnollisesti ulkosaaristossa ja avomerivyöhykkeellä. Ulappa on tärkeä leviämisreitti sekä lajeille että luontotyypeille.

Ulappaekosysteemi muodostuu lähinnä vesipatsaasta, mutta ekosysteemin toimintaan vaikuttavat myös pohjaan vajoava orgaaninen aines ja pohja-ainesta takaisin vesipatsaaseen nostavat kumpuvirtaukset.

Itämeren ulappaekosysteemin lajiston ja ravintoverkon rakenteen määrittelee pääasiassa fysikaalinen ympäristö, esimerkiksi veden suolaisuus, syvyys ja kerrostuneisuus.

Ulappa kattaa laajan alueen

Ulappaa riittää Suomen rannikolla 1300 kilometrin matkalle, ja erot eri merialueiden välillä ovat suuria. Suolaisin ja syvin vesi löytyy Saaristomereltä ja läntiseltä Suomenlahdelta. Vastaavasti Perämeren pohjoisosa ja Suomenlahden itäosa ovat lähes makeavetisiä jokivaluman vuoksi. Suomen ulapan suolaisuus vaihtelee noin 3–6,5 ‰ välillä.

Suuret etäisyydet etelän ja pohjoisen vesien välillä johtavat myös vaihteluun vuodenaikaisuudessa - valon määrässä, veden lämpötilassa ja jääpeitteen esiintymisessä. 

Ulapan ravintoverkon huipulla ovat selkärankaiset pedot 

Ulapan vesipatsas on kalojen ja hylkeiden lisäksi myös monien pikkuruisten eliöiden kasvuympäristö. Perustuotanto on kasviplanktonin varassa, joka puolestaan toimii ravintona eläinplanktonille. Nämä pienet selkärangattomat maistuvat kookkaammille selkärangattomille, kuten äyriäisille, massiaisille, simpukoille ja merirokolle, jotka vuorostaan päätyvät kalojen, hylkeiden ja lintujen ravinnoksi.

Ulapan kuollut orgaaninen aines joko vajoaa pohjaan ja pakkautuu paikoilleen tai vapautuu pohjasta takaisin vesipatsaaseen hajottajien toimesta. Ulapan tuotanto määrää meren pohjalle vajoavan orgaanisen aineksen määrän, mikä puolestaan vaikuttaa pohjaeläinten ravinnon määrään ja pohjan happioloihin.

Ulappamaiseman etualalla on pohjoisviitta, taustalla majakka
Ulapalla eliöt uivat, kelluvat ja keijuvat vapaina vesipatsaassa, usein säädellen syvyyttään valoisuuden ja lämpötilan mukaan

Eliöryhmien runsaus vaihtelee eri merialueilla ja vuodenajoittain

Kasviplanktonin tuotantohuippu, kevätkukinta, osuu Saaristomerellä ja Suomenlahdella yleensä huhti-toukokuun vaihteeseen, Selkämerellä toukokuun puoliväliin ja Perämerellä kesäkuun puolelle. Kevätkukinnan valtalajeja ovat piilevät ja panssarilevät.

Veden lämmetessä eläinplankton runsastuu saavuttaen huippunsa loppukesällä. Runsaimpia ryhmiä ovat rataseläimet, vesikirput ja hankajalkaiset.

Perämerellä piilevät (Bacillariophyta) kukoistavat koko kasvukauden ajan. Loppukesällä runsastuvat myös syanobakteerit eli sinilevät, jotka muodostavat melkein joka kesä suuria pintalauttoja eli kukintoja.

Syksyllä vesien jäähtyessä vesipatsaan planktoneliöstö vähenee, kun monet lajit muodostavat pohjaan vajoavia lepomuotoja. Keväällä näistä kehittyy uusi planktonkanta.

Sukeltaja kelluu pinnalla, taustalla vene
Syviä vesialueita tutkitaan muunmuassa laitesukeltamalla

Rehevöityminen ja ilmastonmuutos muuttavat leväyhteisöjä ja ulappaa 

Rehevöityminen muuttaa leväyhteisöjä eläinplanktonin kannalta huonompaan suuntaan, mikä vaikuttaa muuhunkin ravintoketjuun. Ilmastonmuutoksesta johtuva suolaisuuden lasku puolestaan heikentää kookkaiden mereisten eläinplanktonlajien määrää, mikä huonontaa ravinnon laatua ravintoketjussa.