Tulokaslajit puolestaan leviävät uusille alueille ihmisistä riippumatta, omin avuin. Tästä johtuen leviämismatkat ovat lyhyempiä kuin vieraslajeilla. Ihmistoiminnan aiheuttama ilmastonmuutos aiheuttaa laaja-alaisesti lajien levinneisyysalueiden muutoksia. Tällöin rajanveto vieraslajien ja tulokaslajien välillä voi olla haastavaa.

Vieraslajit voivat olla uhka alkuperäiselle lajistolle

Päädyttyään uuteen elinympäristöön, vieraslajit häviävät monesti kilpailun paikallisten lajien kanssa. Ne eivät muutenkaan usein mukaudu erilaisiin paikallisiin ympäristöolosuhteisiin. Joissakin tapauksissa ne kuitenkin sopeutuvat uuteen ympäristöönsä hyvin ja pystyvät lisääntymään. Pahimmassa tapauksessa ne saattavat samalla vaarantaa paikallisten lajien ja ekosysteemien toiminnan.

Suomelle on laadittu Kansallinen vieraslajistrategia sekä Suomen hallintasuunnitelma EU:n haitallisille vieraslajeille. Tavoitteena on ehkäistä vieraslajien aiheuttamia haittoja ja riskejä Suomen luonnolle sekä yhteiskunnan ja ihmisten hyvinvoinnille. Suomen merialueilla oli havaittu vuoteen 2022 mennessä vajaa 30 vieraslajia.

Näkökulma

Avainlajit ja avainluontotyypit pyörittävät Itämerta

Suomen rannikolla on havaittu kahta vieraslajikasvia

Itämeri on murtovetisenä alueena vaikea elinympäristö sekä puhtaille meri- että järvilajeille, joten harva vieraslaji selviytyy siellä. Vieraslajikasvit kulkeutuvat Suomen rannikolle samalla tavalla kuin muutkin vieraseliöt. Kaukaisemmat lajit kulkeutuvat laivojen painolastivesien ja jopa lintujen mukana. Virtaukset ja valumavedet levittävät Itämeren muihin osiin jo asettuneita vieraslajeja.

Suomen rannikolla on havaittu vasta kahta vieraslajikasvia, vesiruttoa (Elodea canadiensis) ja hentokarvalehteä (Ceratophyllum submersum). Kumpikin alun perin makean veden laji on päätynyt Järvi-Suomesta mereen muuttolintujen mukana.

Nämä lajit hyötyvät rehevöitymisestä ja valtaavat aggressiivisesti elintilaa muilta lajeilta. Varsinkin vesiruttoa pidetään vesistöissä erittäin haitallisena. Molemmat lajit ovat huomattavasti yleisempiä Järvi-Suomessa kuin rannikolla.

Levien määrittäminen on monien lajien osalta puutteellista, joten voi olla mahdollista, että Suomen rannikolla elää myös vielä havaitsemattomia vieraslajileviä.

Monet selkärangattomat vieraslajit ovat vakiinnuttaneet paikkansa Itämeressä

Suomen rannikon selkärangattomia vieraslajeja elää meren pohja-aineksen sisällä, päällä ja vesipatsaassa, eli merivedessä. Selkärangattomat vieraslajit ovat levinneet Suomeen vesiliikenteen mukana ja monet lajit ovat vakiintuneet osaksi Itämeren lajistoa.

Selkärangattomia, pohja-aineksen sisällä eläviä vieraslajeja ovat esimerkiksi liejuputkimadot (Marenzelleria spp.), jotka ovat levittäytyneet koko Suomen rannikolle kymmenessä vuodessa. Liejuputkimadot selviävät hyvin pohjissa, joista esimerkiksi valkokatkat (Monoporeia affinis) ovat joutuneet väistymään vähähappisuuden takia.

Koviin pohjiin kiinnittyvä merirokko (Amphibalanus improvisus) on vieraslaji, josta on tehty Itämerellä ensimmäiset havainnot jo 1840-luvulla. Merirokko on Suomen rannikon ainoa siimajalkaisäyriäinen. Sitä ei löydy Perämereltä eikä Suomenlahden itäisemmistä osista, koska ne eivät tarjoa sille tarpeeksi suolaisia vesiä.

Vedessä elävä koukkuvesikirppu (Cercopagis pengoi) on verkkokalastajien kauhu, koska runsaina esiintyminä ne muodostavat läpinäkyvän, verkot tukkivan hyytelön. 

Vaikka vieraslajeja pidetään usein haitallisina, voivat ne myös asettua ekosysteemin osaksi. Esimerkiksi mutapohjilla kivikoissa ryömivät liejutaskuravut (Rhithropanopeus harrisii) ovat nykyään ahventen ravintoa.

Merialueen selkärankaiset vieraslajit koostuvat noin kymmenestä kalalajista

Suomen merialueen selkärankaiset vieraslajit pitävät sisällään kymmenkunta kalalajia. Osa lajeista on päässyt levittäytymään tänne laivaliikenteen mukana, osa aktiivisten siirtotoimien myötä, kuten karppi ja hopearuutana.

Mustatäplätokko on levittäytynyt nopeasti

Mustanmeren ja Kaspianmeren alueelta kotoisin oleva mustatäplätokko (Neogobius melanostomus) on tullut Itämereen laivojen mukana, ilmeisesti jokien kanavaverkoston kautta. Se havaittiin vuonna 1990 Puolan rannikolla ja vuonna 2005 Saaristomerellä. Sittemmin lajia on tavattu useimpien vilkkaiden satamiemme läheisyydessä, mistä se on leviämässä pitkin rannikkoa koko saaristovyöhykkeeseen ja sen ulkopuolelle. Toistaiseksi lajia ei ole onneksi löydetty Suomen sisävesistä.

Mustatäplätokon pohjaväri on yleensä vaalea, ruskea tai harmaa, mutta kyljissä ja selässä on tummempia täpliä tai laikkuja. Etumaisen selkäevän takaosassa on musta täplä, josta lajin voi helposti tunnistaa. Yksilöt pystyvät vaihtamaan värinsä ympäristön mukaan hyvinkin nopeasti. Lisäksi koiraat muuttuvat kutuaikana hyvin tummiksi.

Mustatäplätokko voi syrjäyttää alkuperäisiä lajeja

Mustatäplätokko on aktiivisimmillaan hämärässä ja yöaikaan. Se oleskelee yleensä koloissa, pohjan tuntumassa tai pohjalla yhteenkasvaneiden vatsaeviensä nojassa. Kesällä naaraat asettavat soikeat mätimunansa koloihin rantavesien kivien pinnalle. Koiras jää niihin vartioimaan ja huoltamaan hedelmöittämiänsä mätiryhmiä. Talvella mustatäplätokko oleskelee usein hieman syvemmällä. 

Mustatäplätokko syö pääasiassa simpukoita ja kotiloita, mutta myös muita pohjaeläimiä, mätiä ja kalanpoikasia. Se voi kasvaa viidessä vuodessa 25-senttiseksi eli kaksi kertaa  mustatokon mittaiseksi, joka elää luontaisesti Suomen merialueella. Siksi suuret yksilötiheydet, joista se tunnetaan, voivat heikentää alkuperäisten lajiemme kantoja tai ravintotilannetta. Rannikolla laji on runsastunut muutamassa vuodessa niin, että mustatokko ja kivisimppu ovat jo paikoin joutuneet väistymään.

Mustatäplätokko sopii ruokakalaksi

Lajin leviäminen sisävesiin tulisi saada estetyksi, jotta alkuperäisten lajien kannoille ei aiheutuisi uhkaa. Se saattaa tosin päästä laivojen mukana Vuoksen vesistöön, sillä vuonna 2017 voimaan tulleen painolastivesiyleissopimuksen täytäntöönpano kestänee joitakin vuosia.

Leviämisen estämistä vaikeuttaa se, että mustatäplätokko voi kulkeutua paitsi painolastivesien mukana, myös kiinnittämällä mätimuniaan veneiden tai alusten runkorakenteisiin. Se kykenee nousemaan pintoja pitkin ylöspäin, joten aktiivista nousumahdollisuuttakaan ei voi sulkea pois.

Mustatäplätokkoa voi pyytää perinteisillä kalastusvälineillä, kuten ongella tai pilkillä. Sitä saadaan myös katiskoilla, verkoilla ja rysillä. Sen kalastusta ja käyttöä on jo lisätty Tanskassa, Puolassa ja Baltian maissa. Lajin maakohtaiset vuosisaaliit ovat olleet jopa 60–90 tonnia.

Lajin hyödyntäjiin ovat liittyneet myös petokalat ja hylkeet, sekä merimetsot ja muut kaloja syövät linnut. Mustatäplätokon vaalean lihan maun on sanottu olevan ahvenmainen ja mieto.