Sisällys
Rakkohauru on ruskoleviin kuuluva levälaji. Se ei ole kasvi, vaikka ulkonäkö siihen erehdyttävästi viittaakin. Rakkohauru on Itämeren avainlaji, joka vaikuttaa ekosysteemiin ja sen toimintaan enemmän kuin sen runsauden perusteella voisi olettaa. Sen kasvustot tarjoavat monelle lajille elinympäristön sekä ravintoa. Esimerkiksi leväsiirat ja ihmiset saavat siitä ravintoa.
Rakkohaurua Säpissä, Selkämerellä.
Ihmiset ovat hyödyntäneet aiemmin rakkohaurun runsaita vitamiini- ja kivennäisainemääriä käyttämällä sitä lannoitteena ja maanparannusaineena maanviljelyssä. Sitä on myös käytetty rohtona, koska se sisältää aineenvaihduntaa kiihdyttäviä ainesosia. Lisäksi kuivatetuista rakkohauruista on jauhettu leivontaan jauhoja. Sitä voi myös hyödyntää kasvivärjäyksessä.
Moni laji hyötyy rakkohaurusta, mutta luonnollisesti sitä uhkaavat tekijät uhkaavat myös siitä hyötyviä lajeja. Esimerkiksi rantakäärme munii rannoille ajautuvissa rakkohauruvalleissa. Näiden vähentyessä myös rantakäärmeiden lukumäärä on lähtenyt laskuun. 1970-luvulla Atlantilta saapui voimakas suolapulssi, joka nosti ravinteita rannikon pintavesiin. Tämä sai rakkohaurun kilpailijat kukoistamaan, jolloin sille jäi vähemmän elintilaa. Kilpailevat levät lisäsivät leväsiirojen populaatiota, jotka sitten laidunsivat rakkohaurua entistä rankemmalla kädellä. Tuon suolapulssin seurauksena rakkohauru hävisi hetkellisesti monelta Suomen rannikkoalueelta.
"Olen rakkohauru, Itämeren ruskolevä. Kun vesi on riittävän kirkasta, saan mukavasti valoa. Jos suolaakin on sopivasti, niin kasvaa rehotan Itämeren rantojen kalliopohjalla. Tartun kiviin ja kallioon. Näytän vähän kasvilta, mutta en minä kasvi ole! Eihän minulla ole selvää vartta, lehtiä eikä juurtakaan vaan otan ravinteet suoraan vedestä!
Kasvustoni seassa käy aikamoinen vilske! Olen monelle eliölle lähes henki ja elämä. Metsiköstäni ne löytävät sapuskaa ja saavat suojaa. Ei minua turhaan kutsuta Itämeren avainlajiksi! Eipä mitään, minä pidän kavereista ja toivotan kalanpoikaset, katkat, leväsiirat ja kotilot tervetulleiksi kotiini.
Mutta... tämä systeemi ei pelaa, jos vedessä on liikaa ravinteita. Rihmalevät ja mikrolevät sieppaavat ravinteet ja ne vietävät peittävät meikäläisen niin etten juuri valoa edes enää nää. Fiilishän siinä menee ja arvatkaa kelle siinä käy lopulta huonosti? No mulle, ja kaikille niille kalanpoikasille ja muille kivoille kavereilleni."
Sinisimpukka on nilviäinen, joka on rakkohaurun tavoin Itämeren avainlaji. Se elää Itämeren lisäksi Tyynellämerellä, Atlantilla sekä arktisilla alueilla. Se muodostaa laajoja yhdyskuntia kiinteille alustoille, mutta elää korkeintaan 30 metrin syvyydessä. Itämerellä sinisimpukka jää pienempikokoiseksi kuin valtamerissä elävät lajitoverit ja se onkin kooltaan vain noin puolet valtamerten sinisimpukoista.
Sinisimpukkaseinämää Saaristomerellä.
Avainlajina sinisimpukka toimii ravintona monelle lajille, kuten haahkalle. Huonoina simpukkavuosina myös haahkakannat romahtavat. Simpukkayhdyskunnat toimivat myös suojaisina elinympäristöinä pienemmille lajeille. Sen tärkeimpiä tehtäviä on kuitenkin veden puhdistaminen. Yksi sinisimpukka puhdistaa jopa kaksi litraa vettä tunnissa, mikä tarkoittaa sitä, että koko populaatio suodattaa Itämeren tilavuuden verran vettä vuodessa! Veden suodattaminen kerryttää sinisimpukan elimistöön luonnollisesti erilaisia haitta-aineita, kuten raskasmetalleja, ihmisen valmistamia yhdisteitä tai levämyrkkyjä. Lopulta haitta-aineet päätyvät kaikkialle ravintoketjuun.
Me sinisimpukat olemme sitä mieltä, että kimpassa tunnelma tiivistyy! Viihdymme kivisillä pohjilla. Täällä on kiva siivilöidä karvoilla ruokaa, jota vain sataa päällemme. Ei me olla mitään laiskaa porukkaa, yksistään minä suodatan hurjan määrän Itämeren vettä! Tehokkuudella on kyllä nurjakin puoli: veteen kun joutuu kaikenlaista, mitä ei sinne kuulu.
Saan päänsärkyä jo pelkästä ajatuksesta, että joudun suodattamaan särkylääkettä eikä minulla ole edes päänsärkyä, siis sitä ennen…eihän minulla ole edes päätä eikä häntää…Enempi tämä juttu on kyllä niiden ongelma, jotka popsii meikäläisiä suihinsa, kuten nuo vietävät haahkat.
Meriajokas on meren pohjassa kasvava putkilokasvi. Se viihtyy hiekkapohjassa ja voi kasvaa jopa kaksi metriä pitkiksi versoiksi. Sitä kasvaa Euroopan, Pohjois-Amerikan ja Aasian rannikoilla. Laajat merenalaiset meriajokasniityt tarjoavat suojaisan elinympäristön monille selkärangattomille lajeille sekä kalanpoikasille. Myös monet vesilinnut suosivat sitä ravintonaan. Ihminen on hyödyntänyt meriajokasta muun muassa kattomateriaalina ja ravintona. Siitä on myös kerätty suolaa polttamalla kasveja.
Meriajokasta Hangossa.
Meriajokas kasvaa suolaisissa valtamerissä ja murtovedessä, mutta vähäsuolainen vesi ei ole sen elinympäristö. Suolapitoisuuden pitää olla vähintään viisi promillea. Ilmastonmuutoksen seurauksena Itämeren suolapitoisuuden on arvioitu laskevan jopa alle neljään promilleen valuma-alueelta valuvan makean veden määrän lisääntyessä. Tämä uhkaa meriajokkaan elinympäristöjä, mutta sitä kautta myös sen suojissa elävien pienikokoisten lajien elinympäristöt häviävät.
Lue lisää lajeista Luonto ja sen muutos -osioista
Rakkohauru
Sinimpukat ja muut pohjaeläimet
Meriajokas
Itämeren lajit
Testaa tietosi: Mikä eliölaji on kuvassa?
Testaa mikä Suomenlahden eliö olisit