Vieraslajeiksi kutsutaan lajeja, jotka ovat levinneet ihmisen toiminnan vaikutuksesta alkuperäiseltä esiintymisalueeltaan uudelle alueelle, joskus hyvinkin pitkiä matkoja. Tästä hyvänä esimerkkinä ovat meriliikenteen painolastiveden mukana kulkeutuneet vieraslajit. Sopeutuessaan uuteen ympäristöön vieraslajit saattavat lisääntyä nopeasti ja vaarantaa paikallisten lajien ja ekosysteemien toiminnan.
Itämeri on murtovetisenä alueena vaikea elinympäristö sekä puhtaille meri- että järvilajeille, joten harva vieraslaji selviytyy siellä. Päädyttyään uuteen elinympäristöön, vieraslajit häviävätkin monesti kilpailun paikallisten lajien kanssa. Joissakin tapauksissa ne kuitenkin sopeutuvat uuteen ympäristöönsä hyvin ja pystyvät lisääntymään. Pahimmassa tapauksessa ne saattavat samalla vaarantaa paikallisten lajien ja ekosysteemien toiminnan.
Suomen merialueilla oli havaittu vuoteen 2024 mennessä reilut 30 vieraslajia. Uusimpia tulokkaita ovat vuonna 2021 Suomenlahdella havaitut rangiasimpukka (Rangia cuneata), ja japaninkuuppaäyriäinen (Nippoleucon hinumensis) sekä Itäisellä Suomenlahdella havaittu idänsieraintokko (Proterorhinus semipellucidus).
Selkärangattomia vieraslajeja elää meren pohja-aineksen sisällä, pohjan päällä ja vesipatsaassa, eli merivedessä. Selkärangattomat vieraslajit ovat levinneet Suomeen vesiliikenteen mukana ja monet niistä ovat vakiintuneet osaksi Itämeren lajistoa. Ilmastonmuutoksen myötä merivesi lämpenee, mikä saattaa edesauttaa lämpimään meriveteen sopeutuneiden vieraslajien vakiintumista.
Selkärangattomia, pohja-aineksen sisällä eläviä vieraslajeja ovat esimerkiksi liejuputkimadot (Marenzelleria spp.), jotka ovat levittäytyneet koko Suomen rannikolle kymmenessä vuodessa. Liejuputkimadot selviävät hyvin pohjissa, joista esimerkiksi valkokatkat (Monoporeia affinis) ovat joutuneet väistymään vähähappisuuden takia. Vuonna 2021 pohjan monisukasjalkaiseläimistä jo yli 90% oli vieraslajeja.
Koviin pohjiin kiinnittyvä merirokko (Amphibalanus improvisus) on yksi Itämeren vanhimmista vieraslajeista. Se havaittiin ensimmäisen kerran jo 1840-luvulla. Merirokko on Suomen rannikon ainoa siimajalkaisäyriäinen. Sitä ei löydy Perämereltä eikä Suomenlahden itäisemmistä osista, koska ne eivät tarjoa sille tarpeeksi suolaisia vesiä.
Vedessä elävä koukkuvesikirppu (Cercopagis pengoi) on verkkokalastajien kauhu, koska runsaina esiintyminä ne muodostavat läpinäkyvän, verkot tukkivan hyytelön.
Vaikka vieraslajeja pidetään usein haitallisina, voivat ne myös asettua ekosysteemin osaksi. Esimerkiksi mutapohjilla kivikoissa ryömivät pienet liejutaskuravut (Rhithropanopeus harrisii) ovat nykyään ahventen ravintoa. Liejutaskuravut ovat kuitenkin runsastuneet nopeasti ja niiden pelätään vaikuttavan alkuperäisiin lajeihin. Ne esimerkiksi syövät rakkohaurun pinnalla eläviä hyödyllisiä äyriäisiä ja kotiloita, jotka pitävät rakkohaurun puhtaana muista levistä.
Suomen merialueen selkärankaisiin vieraslajeihin sisältyy ainakin viisi kalalajia. Osa lajeista on päässyt levittäytymään tänne laivaliikenteen mukana, osa aktiivisten siirtotoimien myötä, kuten karppi ja hopearuutana. Lisäksi kalalajeja päätyy Itämereen myös tahallisten vapauttamisten takia sekä kalankasvatuksesta.
Mustanmeren ja Kaspianmeren alueelta kotoisin oleva mustatäplätokko (Neogobius melanostomus) on tullut Itämereen laivojen mukana, ilmeisesti jokien kanavaverkoston kautta. Se havaittiin vuonna 1990 Puolan rannikolla ja vuonna 2005 Saaristomerellä. Sittemmin laji on levinnyt itäiseltä Suomenlahdelta Oulun korkeudelle asti. Toistaiseksi lajia ei ole onneksi löydetty Suomen sisävesistä.
Mustatäplätokko syö pääasiassa simpukoita ja kotiloita, mutta myös muita pohjaeläimiä, mätiä ja kalanpoikasia. Se voi kasvaa viidessä vuodessa 25-senttiseksi eli kaksi kertaa Suomen merialueiden lajistoon kuuluvan mustatokon mittaiseksi. Siksi suuret yksilötiheydet, joista mustatäplätokko tunnetaan, voivat heikentää alkuperäisten lajiemme kantoja tai ravintotilannetta.
Rannikolla laji on runsastunut muutamassa vuodessa niin, että mustatokko ja kivisimppu ovat jo paikoin joutuneet väistymään.
Mustatäplätokkoa voi pyytää perinteisillä kalastusvälineillä, kuten ongella tai pilkillä. Sitä saadaan myös katiskoilla, verkoilla ja rysillä. Sen kalastusta ja käyttöä on jo lisätty Tanskassa, Puolassa ja Baltian maissa. Lajin maakohtaiset vuosisaaliit ovat olleet jopa 60–90 tonnia.
Lajin hyödyntäjiin ovat liittyneet myös petokalat ja hylkeet, sekä merimetsot ja muut kaloja syövät linnut. Mustatäplätokon vaalean lihan maun on sanottu olevan ahvenmainen ja mieto.
Vieraslajikasvit kulkeutuvat Suomen rannikolle samalla tavalla kuin muutkin vieraseliöt. Kaukaisemmat lajit kulkeutuvat laivojen painolastivesien ja jopa lintujen mukana. Virtaukset ja valumavedet levittävät Itämeren muihin osiin jo asettuneita vieraslajeja.
Suomen rannikolla on havaittu vasta kahta vieraslajikasvia, vesiruttoa (Elodea canadiensis) ja hentokarvalehteä (Ceratophyllum submersum). Kumpikin alun perin makean veden laji on päätynyt Järvi-Suomesta mereen muuttolintujen mukana.
Nämä lajit hyötyvät rehevöitymisestä ja valtaavat aggressiivisesti elintilaa muilta lajeilta. Varsinkin vesiruttoa pidetään vesistöissä erittäin haitallisena. Molemmat lajit ovat huomattavasti yleisempiä Järvi-Suomessa kuin rannikolla.
Levien määrittäminen on monien lajien osalta puutteellista, joten voi olla mahdollista, että Suomen rannikolla elää myös vielä havaitsemattomia vieraslajileviä.
Iso osa vieraslajeista leviää laivaliikenteen mukana. Tämän vuoksi vuonna 2017 laadittiin painolastivesiyleissopimus, jonka mukaan laivoihin tulee asentaa painolastiveden käsittelylaitteet vuoteen 2024 mennessä. Tämä auttaa estämään haitallisten lajien – kuten mustatäplätokon – leviämistä paitsi merialueille, myös merialueilta sisävesiin.
Kansalaishavainnot ovat tärkeä osa vieraslajien torjuntaa. Niiden avulla saadaan selville, miten laajalle vieraslajit ovat levinneet ja osataan kohdistaa oikein toimet niiden torjumiseksi.
Ilmoita havaitsemastasi vieraslajista sivustolla vieraslajit.fi(siirryt toiseen palveluun)
Suomelle on laadittu Kansallinen vieraslajistrategia sekä Suomen hallintasuunnitelma EU:n haitallisille vieraslajeille. Tavoitteena on ehkäistä vieraslajien aiheuttamia haittoja ja riskejä Suomen luonnolle sekä yhteiskunnan ja ihmisten hyvinvoinnille.
Lajia kutsutaan vieraslajiksi, jos se on levinnyt uudelle elinalueelle ihmisen avustuksella – tarkoituksella tai vahingossa. Tulokaslajit sen sijaan leviävät uusille alueille ihmisistä riippumatta, omin avuin. Tästä johtuen tulokaslajien leviämismatkat ovat lyhyempiä kuin vieraslajeilla. Ihmistoiminnan aiheuttama ilmastonmuutos aiheuttaa laaja-alaisesti lajien levinneisyysalueiden muutoksia. Tällöin rajanveto vieraslajien ja tulokaslajien välillä voi olla haastavaa.
