Merestä ja hiekasta puhuttaessa ensimmäisenä mieleen tulevat pitkät ja kauniit hiekkarannat, täynnä puhdasta ja hienorakeista aaltojen huuhtomaa hiekkaa. Pinnan alla maisema ja olot ovat paljolti samanlaiset. Lähes jatkuvassa hienovaraisessa liikkeessä oleva hiekka on ulkonäköään armottomampi elinpaikka, jossa selviytyminen vaatii erityisiä ominaisuuksia.
Mukulanäkinparta (Chara aspera) viihtyy hiekkapohjilla. Ne muodostavat vaaleanvihreitä niittyjä erityisesti Perämerellä ja Merenkurkussa. Meriajokkaan seuralaisena näkinpartaiset kasvavat yleensä vain noin 7 cm korkuisina.
Kampela naamioituu hiekkapohjaan. Siloneula viihtyy meriajokasniityn suojissa. Siika kutee tavallisesti hiekkasärkille. Tokkokoiraat sen sijaan kaivavat kutemista varten pesän hiekkaan.
Pohjaeläimiä ovat esimerkiksi hietasimpukka, Idänsydänsimpukka ja hietakatka.
Meriajokas on yksi Itämeren avainlajeista. Se muodostaa yhtenäisiä niittyjä ja luo elinympäristöjä muuten paljaalle hiekkapohjalle. Meriajokkaan juurakoihin sitoutuu runsaasti biomassaa. Meriajokkaan seurassa viihtyvät usein muutkin putkilokasvit.
Hiekkapohjat näyttävätkin nopealla vilkaisulla melko autioilta, mutta tarkempi havainnointi paljastaa hiekan seassa elävien selkärangattomien ja kalojen joukon, jota suojaavat valoisassa vyöhykkeessä hiekkaan juurtuneet putkilokasvit.
Vedenalaisilla hiekkasärkillä taas tarkoitetaan enimmäkseen hiekasta, sorasta, hiesusta ja liejusta muodostuvia pohjia, jotka kohoavat tasaisesta hiekkapohjasta. Särkkien eliöstö on usein samanlaista kuin tasaisenkin hiekkapohjan, ja lajistoa määrittävät pohja-aineksen lisäksi myös syvyys, valon määrä, veden suolaisuus ja rannan avoimuus.
Suurin osa hiekkapohjista on suhteellisen matalassa vedessä (< 20 m), mistä aaltoliike kuljettaa hienomman aineksen pois. Virtaukset voivat myös liikutella hiekka-ainesta pinnana alla, aivan kuin dyynejä rannallakin.
Liikkuvana alustana hiekkasärkät ovat hankala kasvupaikka kasvillisuudelle, etenkin avoimilla alueilla. Suojaisemmilla paikoilla pohjien kasvillisuus voi olla hyvinkin monimuotoista. Uposkasvien asettuminen hiekkapohjille edellyttää vahvaa juurakkoa, joka sitoo liikkuvan pohja-aineksen aloilleen.
Avoimilla paikoilla hiekkapohjia vallitsevat yleensä meriajokas tai matalakasvuiset mukulanäkinparrat (Zostera marina, Chara aspera). Näiden lisäksi hiekkapohjien lajistossa ovat yleisiä myös hapsikat (Ruppia spp.), haurat (Zannichellia spp.), vidat (Stuckenia spp., Potamogeton spp.) ja harmaanäkinparrat (Chara canescens).
Uposkasvien juurakot sitovat liikkuvan pohja-aineksen aloilleen, lieventävät aaltojen luomia virtauksia ja luovat elinympäristön monille selkärangattomille, kuten monisukasmadoille (Hediste diversicolor, Marenzelleria spp.), simpukoille (Macoma balthica, Mya arenaria, Mytilus trossulus, Cerastoderma glaucum) ja äyriäisille (Saduria entomon, Bathyporeia pilosa, Crangon crangon), joita puolestaan kalat, mm. kampelat ja tokot, käyttävät ravinnokseen.
Hiekkaan sukkelasti kaivautuvat äyriäiset kuten hietakatka ja hietakatkarapu (Bathyporeia pilosa, Crangon crangon) pärjäävät myös paljaalla hiekkapohjalla, mikäli onnistuvat väistelemään hiekassa piileskelevät saalistajat.
Video vaatii markkinointievästeiden sallimisen. Ole hyvä ja salli evästeet katsoaksesi sen.
Rehevöitymisen myötä samentuneet vedet vähentävät potentiaalista kasvualaa kasvivaltaisilta hiekkapohjilta, ja puhtaat hiekkapohjat liettyvät ruoppausten ja läjitysten aiheuttaman sedimentaation myötä. Lisääntyneet rihmalevät muodostavat irti repeytyneinä rihmalevämattoja, jotka vajoavat pohjaan ja peittävät sekä kasvillisuuden että puhtaan hiekkapohjan, heikentäen pohjan happitilannetta.
Pienemmän uhan muodostaa myös mahdollinen maa-aineksen käyttö, kuten hiekan ja soran nostot.
