Itämeri on nuori meri ja sijaitsee kokonaan mannerjalustalla. Niinpä meren alla oleva kallioperä koostuu pitkälti samoista aineksista kuin läheisillä maa-alueilla. Kallioperällä on iso merkitys Suomen merialueiden ominaispiirteille.
Pohjoisella Itämerellä ja varsinkin sen rannikoiden tuntumassa meri lepää graniiteista ja muista kovista kivilajeista koostuvan ikivanhan kallioperän päällä. Tälle kiteiselle kallioperälle ovat ominaisia maastossa näkyvät pitkänomaiset piirteet, niin sanotut tektoniset lineamentit. Paikoin esiintyy muinaisina aikoina syntyneitä ruhjevyöhykkeitä. Heikkousvyöhykkeet jakavat kallioperän pienempiin osiin eli lohkoihin. Tämä näkyy esimerkiksi Saaristomeren ja Suomenlahden rannikon rikkonaisena ja monimuotoisena maisemana.
Tilanne on toinen Itämeren eteläosissa, samoin kuin Selkämeren ja Perämeren keskiosissa ja Suomenlahden etelärannikolla. Siellä kiteistä kallioperää verhoavat nuoremmat sedimenttikivet: kuten kalkkikivi ja hiekkakivi, jotka usein tasoittavat merenpohjan syvyyseroja.
Kiteinen kallioperä vallitsee Suomen ja Ruotsin rannikkoseutujen merenpohjaa. Muualla tämä ikivanha kallioperä on yleensä sedimenttikivien esimerkiksi hiekka- ja kalkkikiven peitossa.
Kaskela & Kotilainen, 2017
Kiteinen kallioperä vallitsee Suomen ja Ruotsin rannikkoseutujen merenpohjaa. Muualla tämä ikivanha kallioperä on yleensä sedimenttikivien esimerkiksi hiekka- ja kalkkikiven peitossa.
Kaskela & Kotilainen, 2017
Kiteinen kallioperä vallitsee Suomen ja Ruotsin rannikkoseutujen merenpohjaa. Muualla tämä ikivanha kallioperä on yleensä sedimenttikivien esimerkiksi hiekka- ja kalkkikiven peitossa.
Kaskela & Kotilainen, 2017
Itämeren pohja on pääosin tasainen
Itämeren merenpohja on kokonaisuudessaan verrattain tasainen. Tasaiset alueet kattavat kaksi kolmasosaa meren pohja-alueista. Muutamissa kohdissa on huomattavia syvänteitä. Näistä tunnetuimpia ovat Landsortin syvänne (459 m) ja Ahvenanmeren syvänne (301 m). Kolmas syvä kohta löytyy Selkämereltä (293 m).
Itämeren pohjassa esiintyy myös muita, pienipiirteisempiä merenpohjan muotoja, kuten laaksoja ja kalliokohoumia, pieniä merimonttuja ja kapeita kanjoneita. Näitä tavataan erityisesti Suomen ja Ruotsin rannikoita reunustavan kiteisen kallioperän alueella.
Paskamonttu
Suomenlahdella, Haapasaaren eteläpuolella sijaitsee Paskamontuksi nimetty merimonttu. Kuva on laadittu monikeilakaikuluotaimen tuottaman syvyystiedon avulla.
Merenpohjassa Viron rannikolla sijaitsee Neugrundin meteoriittikraatteri, joka syntyi noin 535 miljoonaa vuotta sitten. Sitä pidetään yhtenä parhaimmista merenpohjalla säilyneistä asteroiditörmäyksen aiheuttamista rakenteista maailmassa.
Kanjonit ja laaksot ohjaavat virtauksia ja kuljettavat vettä
Ahvenanmeren ja Saaristomeren erityispiirteisiin kuuluvat merenpohjan kanjonit. Ne ovat usein syntyneet kallioperän ruhje- ja siirrosvyöhykkeisiin. Perämeren ja läntisen Itämeren suurimmat laaksot ja merimontut sijaitsevat yleensä kallioperän muinaisissa siirrosvyöhykkeissä.
Itämeren pohjoisosassa merenpohjan laaksot ja kanjonit ovat kuin maanpäällisten jokilaaksojen merenalaisia jatkeita. Monet niistä ohjaavat pohjanläheisiä virtauksia ja voivat kuljettaa happipitoista ja ravinteikasta vettä alueelta toiselle. Esimerkiksi Saaristomerta halkovat kanjonit pitävät huolta veden vaihdosta Itämeren pääaltaan ja Pohjanlahden välillä.
Tanskan salmissa ja läntisellä Itämerellä kartoitetut laaksosysteemit ovat samansuuntaisia muinaisten jokiuomien ja jäätikköjokien kanssa.
Jääkauden jäljet näkyvät
Itämeren alueella on ollut viimeisten vuosimiljoonien aikana useita jääkausia. Niistä kukin on vuorollaan pyyhkäissyt pois lähes kaikki merkit jääkausien välisistä lämpimistä jaksoista eli interglasiaaleista. Tämän takia merialueilta ei ole juuri löytynyt viime jääkautta edeltäneitä merenpohjan kerrostumia.
Merkkejä viime jääkaudesta on sen sijaan runsaasti. Suomen rannikon silokallioissa näkyvät mannerjään kulutusjäljet. Rantakalliot viettävät veteen ja jatkuvat samanlaisina merenpinnan alapuolella. Toisaalle taas mannerjää on kasannut moreenia. Maan kohotessa moreenimuodostumat nousevat hitaasti korkeammalle ja paljastuvat lopulta merestä. Erityisesti Merenkurkussa on paljon merestä kohoavia pitkänomaisia moreenimuodostumia.
Hiekkakohoumia esiintyy niillä Itämeren alueilla, joissa on suuria hiekkakerrostumia. Suomessa tällaisia alueita on lähinnä Selkämerellä ja Perämerellä.
