Pohjoinen Itämeri on talvisin jään valtakuntaa. Meren eliöt ja ranta-asukkaat sopeutuneet jäähän. Jäätalvet vaihtelevat luonnostaankin, mutta ilmastonmuutoksen takia jää vähenee. Millaista Itämeren jää on, ja mitä se merkitsee meren elämälle?
Vuodenaikoihin sidoksissa olevaa merijäätä esiintyy vain harvoissa paikoissa napamerten ulkopuolella. Tällaisia alueita ovat muun muassa Vienanmeri ja Kaspianmeri sekä Kanadan Hudsoninlahti. Itämeri on kuitenkin ainoa murtovesiallas, jonka merenpinnasta huomattava osa jäätyy joka talvi.
Syksyllä, kun ilma viilenee, vesi jäähtyy ja lopulta jäätyy. Suoraan vedestä jäätynyttä jäätä kutsutaan teräsjääksi, sillä se on vahvaa ja kirkasta. Toinen jäätyyppi on kohvajää. Sitä syntyy, kun jään päälle muodostunut sohjo jäätyy. Kohvajää on vaaleaa ja pienikiteistä, ja se sisältää paljon ilmakuplia. Kohvajää on paljon teräsjäätä heikompaa.
Jos jäästä sahaa irti palasen, voi nähdä teräsjään ja kohvajään kerrokset. Kerroksista voi päätellä, millaisissa oloissa jää on syntynyt.
Rannikoilla ja saaristossa esiintyy enimmäkseen kiintojäätä, joka on kiinni saarissa, kareissa ja matalikoissa. Kiintojää muodostuu talven alkupuolella, ja se pysyy paikoillaan jään sulamiseen asti.
Ulapalla merijää on käytännössä ajojäätä. Ajojää liikkuu tuulten ja virtausten mukana ja lohkeilee eri kokoisiksi jäälautoiksi. Lautat voivat kasautua isoiksi valleiksi, ahtojääksi.
Itämerellä on jäätä joka talvi, mutta sen laajuus ja kesto vaihtelevat. Keskimäärin jää peittää Suomen rannikon 5-7 kuukautta vuodesta. Leudoimpina talvina jäätä on lähinnä Perämerellä, kun taas ankarimpina talvina lähes koko Itämeri on jäässä.
Ilmastonmuutoksen edetessä leudot talvet yleistyvät. Itämeren jääpeite pienenee tätä nykyä keskimäärin 3400 neliökilometriä vuosikymmenessä. Se vastaa kymmenesosaa Suomen pinta-alasta. Ilmastonmuutoksen vaikutus näkyy Itämeren jääpeitten pienenemisenä erityisesti 1990-luvun alun jälkeen.
Jääpeitteen väheneminen ajaa joitakin lajeja ahdinkoon ja voi vaikuttaa meren koko ravintoverkkoon. Leuto jäätalvi voi aiheuttaa ongelmia myös merenkululle. Leutoina talvina jää ajelehtii ja ahtautuu herkästi. Meri muuttuu vaikeakulkuiseksi, ja murretut väylät menevät nopeasti umpeen.
Pohjoisen Itämeren eliölajit ovat sopeutuneet talviseen jääpeitteeseen. Monet lajit ovat suorastaan riippuvaisia jäästä. Jää vaimentaa aallokon niin, etteivät aallot pääse heittelemään esimerkiksi kalanpoikasia. Siian lisääntymiselle jää onkin ratkaisevan tärkeää. Myös itämerennorppa tarvitsee jäätä, koska se synnyttää poikasensa jäällä olevaan lumiluolaan.
Oman lukunsa muodostaa jään mikroskooppinen elämä. Merijää sisältää pieniä, alle millimetrin mittaisia onteloita, joissa on sulaa suolaista vettä. Näitä suolataskuja syntyy, koska jääkiteet ovat puhdasta vettä, toisin sanoen suolattomia. Yli jäänyt suola jää jumiin jään sisälle.
Suolaveden täyttämät onkalot ja käytävät muodostavat vakaan elinympäristön tietyille planktonleville ja pikkueläimille. Eliöt säilyvät paremmin jään suojissa kuin avovedessä ja ovat keväällä valmiita lisääntymään nopeasti. Levien ensimmäinen kasvupyrähdys tapahtuukin jo jään sisässä ja alapinnalla. Välillä jää saattaa jopa suorastaan kukkia! Jäällä on tätä kautta iso merkitys meren ravintoverkolle.
