Valkokatka ja merivalkokatka – pohja-aineksen hapettajat

Valkokatka (Monoporeia affinis) on Itämeren yleisimpiä syvien pohjien lajeja, joskin se elää myös matalammilla hiekka- tai liejupohjilla. Valkokatka menestyy sekä makeassa vedessä että merivedessä, kunhan vesi on tarpeeksi hapekasta ja katkoille riittää ravintoa. Merivalkokatkan (Pontoporeia femorata) elinympäristövaatimukset ovat muuten samanlaiset, mutta laji esiintyy vain suolaisissa ja kylmissä vesissä, yleensä yli kymmenen metrin syvyydessä.

Runsaslajisia eliöyhteisöjä

Valkokatkan tai merivalkokatkan vallitsemat pohjaeläinyhteisöt ovat yleensä runsaslajisia, lukuun ottamatta joitakin avomeren syviä alueita. Katkat kaivavat ja myllertävät merenpohjaa ja tuovat näin happea pohja-ainekseen, mistä muutkin lajit hyötyvät. Hapettuminen lisää fosforin sitoutumista pohjasedimenttiin, mikä lieventää rehevöitymisen vaikutuksia.

Valkokatka ja merivalkokatka tarjoavat myös ravintoa muille selkärangattomille eläimille, esimerkiksi kilkeille (Saduria entomon), lieju­sukasjalkaisille (Bylgides sarsi) ja okamakkaramadoille (Halicryptus spinulosus). Myös monet kalalajit, kuten turska, silakka ja kuore, saalistavat näitä katkoja.

Uhanalainen luontotyyppi

Valkokatka-merivalkokatkapohjat ovat tyypillisesti kasvittomia tai lähes kasvittomia. Luontotyypille on ominaista, että vähintään puolet kaikesta biomassasta koostuu näistä katkalajeista – jommastakummasta tai molemmista yhteensä.

Valkokatka-merivalkokatkapohjia esiintyy Suomen koko rannikolla. Niiden määrä on kuitenkin vähentynyt niin paljon, että luontotyyppi luokitellaan erittäin uhanalaiseksi. Merialueista huonoin tilanne on Suomenlahdella ja Selkämerellä, joissa luontotyyppi on vähentynyt yli 80 prosenttia. Sama tilanne saattaa olla myös Ahvenanmerellä ja Saaristomerellä. Sen sijaan Perämeren pohjoisosissa valkokatka-merivalkokatkapohjien pinta-ala näyttää pysyneen ennallaan.

Liejusimpukka ja liejuputkimadot valtaavat alaa

Siellä, missä valkokatka- tai merivalkokatkavaltaiset yhteisöt ovat kadonneet tai suuresti vähentyneet, valtalajeiksi ovat useimmiten tulleet liejusimpukka (Macoma balthica) tai liejuputkimadot (Marenzel­leria spp.). Ne valtaavat hanakasti katkoilta vapautuvan elintilan.

Liejusimpukan runsastumisen taustalla on luultavasti rehevöityminen, jonka ansiosta simpukat saavat enemmän ravintoa. Liejuputkimadot taas ovat vieraslajiryhmä, joka alkoi levitä Itämerellä 1980-luvulla ja esiintyy nyt runsaana kaikilla merialueilla. Rehevöityminen ja pohjien hapettomuus tarjoavat näille lajeille kilpailuedun valkokatkoihin nähden, sillä sekä valkokatka että merivalkokatka ovat hyvin herkkiä happikadolle.

Valkokatka-merivalkokatkapohjien lajeja

Valkokatka (Monoporeia affinis)

Merivalkokatka (Pontoporeia femorata)

Liejusukasjalkainen (Bylgides sarsi)

Okamakkaramato (Halicryptus spinulosus)

Kilkki (Saduria entomon)

Liejusimpukka (Macoma balthica)

Liejuputkimato (Marenzelleria ssp.)