Pullopostia Itämerestä eli kuinka vedenalaisesta luonnosta viestitään?

Suurin osa ihmisistä ei koskaan itse pääse käymään Itämeren pinnan alla. Veden alta löytyvät lajit täytyy etsiä netistä, kirjoista ja harvoista dokumenteista. Itselle vieraita ja tuntemattomia luontoarvoja on vaikea innostua suojelemaan.

Essi Keskinen

Perämeren, Merenkurkun ja pohjoisen Selkämeren meribiologi, Rannikon Luontopalvelut, Metsähallitus

Monelle tulee yllätyksenä, että Itämerestä löytyy niinkin paljon lajeja, ja että monin paikoin vedenalainen luonto on rikasta ja värikästä eikä vain sitä kuollutta ja hapetonta pohjaa, josta usein puhutaan.

Sellaisen suojeleminen, mitä ei itse tunne, on vaikeaa. Itämeren rehevöitymisestä ja merten muoviroskasta puhutaan paljon, mutta samalla viestinnässä täytyy muistaa korostaa kaikkea sitä arvokasta ja ainutlaatuista, mitä Itämerestä löytyy.

Monelta koululaiselta puuttuu suhde Itämereen kokonaan, kun etelänlomien kirkkaat uima- ja snorklausvedet ja televisiosta näkyvät värilliset koralliriutat ovat tutumpia kuin kotimeri. Positiivinen Itämeriviestintä uhkaa välillä unohtua.

Mitä suojelemisen arvoista Itämeressä on?

Veden alle näkeminen on vaikeaa. Sukeltajat pääsevät pohjaan asti, uimarit polskivat pinnalla, kalastajat saavat sen, mitä Ahti antaa antimiksi. Veneilijätkään harvoin näkevät pinnan alle, koska aallokko haittaa pohjalle näkemistä. Moni on nähnyt dokumentteja kirkkaanvärisistä kaloista upeilta trooppisilta koralliriutoilta tai snorklannut aurinkolomalla Välimeressä.

Lue myös tämä

Itämeren elinympäristöt

Itämerestä kuulee usein vain huonoja uutisia – happikato lisääntyy, sinilevät rehottavat, vieraslajit leviävät, rehevöityminen räjähtää käsiin, muoviroska päätyy mikromuoveina lautaselle. Tämä ei kuitenkaan ole koko totuus Itämeren vedenalaisesta luonnosta. 

Itämerta suojellaan sekä monin kansainvälisin että kansallisin päätöksin, suojelualueiden ja lakien avulla.

Seistäkseen suojelupäätösten takana kansalaisten on saatava tietää, mitä suojelemisen arvoista Itämerestä löytyy. Moni luulee Itämeren olevan vain kuollutta pohjaa ja sinilevää, eikä tilannetta voi korjata kuin positiivisella tiedottamisella.

Meribiologin työ kiehtoo koululaisia

Monet koulut ovat ottaneet ilolla vastaan maastotöitä tekeviä meribiologeja. Kouluun voidaan luokka-asteesta riippumatta viedä nähtäväksi meribiologin maastossa käyttämiä välineitä kuten sukellusvarusteet, näytteenottimia, videointikalustoa ja kirjoituslevyjä. Välineitä on kiva hypistellä ja on hauska päästä kokeilemaan, paljonko sukellusvarustus painaa.

Vedenalaiset videot ovat jännittäviä, koska niitä ei yleensä pääse näkemään. Muutenkin meribiologin työ kiehtoo – on jännittävää päästä tapaamaan oikea sukeltaja, jonka työmaa sijaitsee veden alla.

Veneilytapahtumissa voi päästä myös pinnan alle tutustumaan

Veneilytapahtumissa ihmisiä voidaan houkutella mikroskoopilla, josta voi katsella esimerkiksi vesikasvien siemeniä tai vesihyönteisiä. Moni innostuu ihmettelemään vesikasvien kukkien tai levien kauneutta, kun suurennosta on tarpeeksi paljon.

Veneilytapahtumissa toimivat aina myös lasipurkkeihin ongitut vesikasvit ja se, että pääsee itse roikottamaan vedenalaiskameraa laiturilta veteen ja näkee pohjaan tietokoneen ruudulta.

Monen mielestä on hauskaa päästä ottamaan kengät ja sukat pois, käärimään lahkeet ja kahlaamaan rantaveteen vesikiikarin kanssa. Pöydälle telttakatoksen alle on helppo viritellä näyttöruudulle pyörimään kuvia vedenalaisista lajeista ja hyvin leikattuja videoita sukelluksesta, muista meribiologin tekemistä töistä ja vedenalaisesta luonnosta yleensä.

Ympäristökasvatuspäivillä opettajat pääsivät auttamaan meribiologeja

Lue myös tämä

Biologinen ja kemiallinen merentutkimus

Ympäristökasvatuspäivillä opettajat puettiin pelastautumispukuihin ja he pääsivät avustamaan meribiologeja kartoituspisteiden tekemisessä.

Vesikiikarilla pääsee näkemään veden alle, ja yhdessä meribiologin kanssa voidaan tunnistaa veden alta löytyvät lajit ja kirjata ne kirjoitusalustalle teipatulle maastokartoituspaperille. Käsi-GPS -laitteella otettiin vielä koordinaatit, ja näin pääsivät biologianopettajat itse tekemään tutkimustyötä Itämeren lajien ja luontotyyppien kartoittamiseksi.

Yhteisiä päiviä koulujen kanssa

Koulujen kanssa on järjestetty yhteisiä työpajapäiviä, jolloin koko koulun tietty luokka-aste vaikkapa pyöräilee läheiselle rannalle, jossa tutustutaan paikalliseen meriluontoon.

Metsähallituksen meribiologit ovat järjestäneet yhteistapaamisia paikallisten kalastajien ja meripelastusseurojen kanssa, ja saman päivän aikana on päässyt tutustumaan omaan kotimereensä monenlaisista näkökulmista katsottuna. Työveneisiin on päässyt vierailemaan ja näkemään meribiologien varusteet luonnossa.

Jos koululaisryhmät ovat olleet tarpeeksi pieniä, halukkaat ovat saaneet pukea pelastautumispuvut ylleen ja lähteä kahlaamaan vesikiikarin kanssa veteen.

Välillä on järjestetty sukellus- tai meripelastusnäytöksiä, joita koululaiset ovat katsoneet rannalta käsin. Kaupunkien edustoilla sukellusnäytöksissä on pohjasta tuotu kaikenlaista satamaroskaa, luonnollisemmassa ympäristössä vesikasveja.

Joskus matkaan on lähetetty kaksi sukeltajaa, jolloin toinen sukeltaa ja toinen kuvaa vedenalaisella videokameralla. Kuva on lähetetty suoraan tietokoneruudulle, jolloin yleisö tai koululaiset pystyvät seuraamaan sukellusta livenä vaikkapa puolijoukkueteltassa televisioruudulta.

Veneretkiä ja monia muita mahdollisuuksia

Joitakin kertoja pienten erityisryhmien kanssa on järjestetty puolen päivän mittaisia veneretkiä läheisiin saariin. Koululaiset ovat saaneet ajaa veneitä yhdessä meribiologien kanssa, saaressa on järjestetty pelastautumispuvuissa kahlausta ja sukellusnäytöksiä ja tutustuttu saaren vedenalaiseen luontoon ja meribiologin työhön käytännössä.

Monet paikalliset luonnonsuojelujärjestöt ja yhdistykset ovat pyytäneet meribiologeja kertomaan alueellisesta vedenalaisluonnosta.

Sukellusseurat ovat aina kiinnostuneet niistä lajeista, joista tutkijat ja meribiologit haluaisivat saada lisää tietoa, ja lukiot ovat kiinnostuneet kuulemaan Itämeren tilasta – siitä, mitä tavallinen kansalainen voi tehdä meren tilan parantamiseksi, ja siitä, miten meribiologiksi tullaan.

Tarvitaan positiivisia uutisia Itämerestä

Tärkeintä kansalaisviestinnässä ja Itämeriopetuksessa on positiivisten uutisten ja tietojen levitys kaikkien negatiivisten ”Itämeri kuolee!” -uutisten vastapainoksi.

Lue myös tämä

Metsähallitus merellä -blogi

Itämeressä on paljon mielenkiintoisia ja kauniita lajeja, joita tavallinen kansalainen ei koskaan pääse näkemään, elleivät meribiologit tuo tietoa pinnalle ja jaa sitä eteenpäin kouluissa, veneilytapahtumissa, Venemessuilla, yhdistysten kokouksissa, artikkeleissa, radiossa, televisiossa, podcasteissa ja sosiaalisessa mediassa.

Kun sitten seuraavan kerran mennään rannalle uimaan tai perheen kanssa mökille, saattaa näkökulma Itämereen olla aivan uusi ja positiivinen.