Pohjoisen Itämeren kalasto on omintakeinen sekoitus mereisiä ja makean veden kalalajeja. Useiden Suomen merialueella tavattavien kalakantojen tila vaihtelee luontaisesti. Lisäksi kalakantoihin vaikuttavat muun muassa kalastuspaine, ympäristömuutokset ja vieraslajit.

Merellä esiintyvät kalat jaotellaan usein ulappa- ja rannikkolajeihin sekä vaelluskaloihin. Ulappalajeista tunnetuimpia ovat silakka ja kilohaili. Rannikolla elää paljon sisävesistä tuttuja kaloja, kuten särki- ja ahvenkaloja. Vaelluskaloista tunnetuimpia ovat lohi ja meritaimen.

Kaupallisista kalakannoista pidetään huolta

Suomen kaupallisen kalastuksen tärkeimmät saalislajit ovat silakka ja kilohaili. Niiden kantoja seurataan vuosittain. Seuranta antaa tietoja ja ennusteita, joiden perusteella Euroopan unionissa päätetään silakan ja kilohailin maakohtaiset saaliskiintiöt. Silakkakannan tila on heikentynyt Suomenlahdella ja Pohjois-Itämerellä mutta kilohailin kanta on säilynyt Itämerellä vahvana.

Myös rannikkokalojen kalastusta säädellään, joskaan ei EU-pyyntikiintiöiden vaan kansallisten kalastusrajoitusten avulla. Suomessa päätetään esimerkiksi sallituista pyydystyypeistä ja kalojen alamitoista. Säätelyllä pyritään varmistamaan, että kalastus on kestävää. Tärkeitä saaliskaloja ovat muun muassa ahven, siika ja kuha.

Rehevöityminen ja muut muutokset vaikuttavat kalastoon

Jotta rannikon kalakannat säilyvät elinvoimaisina, pitää kaloilla olla hyvät edellytykset lisääntymiseen. Rantarakentaminen, ruoppaus ja muut muutokset voivat vaurioittaa tai tuhota kalojen tärkeitä lisääntymisalueita. Myös veden laadun muutokset, kuten happamoituminen, aiheuttaa ajoittain suuriakin ongelmia kalojen herkässä lisääntymisvaiheessa.

Rehevöityminen ja veden lämpötilan nousu vaikuttavat kalalajiston koostumukseen. Hyötyjiä ovat muun muassa kuha ja särkikalat, jotka pärjäävät muuttuneissa oloissa. Monet kylmissä vesissä viihtyvät kalalajit puolestaan kärsivät, kun ilmasto ja meri lämpenevät. Näihin lajeihin kuuluu muun muassa meriharjus ja made. Viimeisimmässä uhanalaisuuden arvioinnissa made luokitellaan silmälläpidettäväksi lajiksi ja meriharjus äärimmäisen uhanalaiseksi.

Vaelluskalat ovat laajalti uhanalaisia

Monet vaelluskalat arvioidaan uhanalaisiksi. Heikoimmassa tilassa ovat äärimmäisen uhanalainen ankerias sekä erittäin uhanalainen meritaimen.

Uhanalaisuus johtuu pääosin siitä, että jokiin rakennetut padot estävät kalojen pääsyn kutualueille. Patojen kaltaiset vaellusesteet ja muu jokiluonnon muokkaus on romahduttanut lohen ja meritaimenen kannat Suomen koko rannikkoalueella. Kalojen ahdinkoa lisää kutusoraikkojen liettyminen niissä muutamissa joissa, jotka ovat jääneet rakentamatta. Ilmaston lämpeneminen tuo lisähaasteita.

Vaelluskalojen tilaa yritetään parantaa virtavesien kunnostamisella ja myös kalastusrajoituksilla. Toimet ovatkin monin paikoin osoittautuneet menestyksellisiksi, ja vaelluskalat ovat päässeet palaamaan lisääntymisalueilleen. Lohen luonnonpoikastuotanto Tornion- ja Simojoessa on kasvanut voimakkaasti viimeisten 25 vuoden aikana.

Planktonyhteisöt kärsivät suolaisen veden vähyydestä

Itämeren planktonyhteisöt elävät murtovedessä. Meressä elävät lajit ovat riippuvaisia tarpeeksi korkeasta suolapitoisuudesta. Muutokset Itämereen saapuvien suolapulssien määrässä ovat heijastuneet myös planktonlajistoon. Meressä elävien lajien osuus onkin vähentynyt.

Planktonyhteisöjen ja niiden elinympäristön tilaa arvioidaan kasviplanktonindikaattorilla ja eläinplanktonindikaattorilla. Molemmat indikaattorit osoittavat, että planktonien elinympäristö on rehevöitynyt. Tämä näkyy mm. sinilevien ja pienikokoisen eläinplanktonin runsaudessa.

Heikentynyt planktonyhteisö tarjoaa heikompaa ravintoa silakalle ja kilohailille sekä muille planktonia syöville kaloille. Muutokset ovat voimakkaampia Suomenlahdella kuin Pohjanlahdella.

Rehevöityminen on vaikuttanut merenpohjien tilaan

Merenpohjan tilaa arvioidaan suoraan vesikasvillisuuden, pohjaeläinten ja pohjan läheisen veden happipitoisuuden avulla.

Pohjanlahden syvät pohjat ovat hapekkaita ja pohjaeläimistö on rikasta, mutta Pohjanlahti on alkanut myös rehevöityä ja pohjan happipitoisuus on hitaassa laskusuunnassa.

Suomenlahdella ja Pohjois-Itämerellä taas hapettomuus vaivaa laajoja alueita.

Rannikolla on rehevöityneitä pohjia kaikilla merialueilla, mikä näkyy erityisesti
vesikasvillisuuden tilassa. Rakkolevän ja punalevän esiintyminen on rajoittunut matalampiin vesiin. Samoin herkkien vesikasvien osuus lajistossa on pienempi rehevöityneillä alueilla.

Merenpohja tarjoaa monenlaisia elinympäristöjä Itämeren lajeille. Muta-, sora-, hiekka- ja kalliopohjat ylläpitävät erilaisia pohjaeläin- ja kasviyhteisöjä.

Valoisassa vyöhykkeessä kasvillisuus lisää elinympäristön monimuotoisuutta. Pimeä
vyöhyke taas on eläimien valtakunta, jossa mm. syödään vajoavaa kasvijätettä.

Merenpohjan laajoista elinympäristöistä hyvässä tilassa ovat erityisesti halokliinin yläpuoliset pimeät pohjat (circalitoraali). Useat valoisan vyöhykkeen merenpohjat olivat heikossa tilassa erityisesti rehevöitymisen takia ja Suomenlahden syvät pohjat hapettomuuden tai saastuneiden sedimenttien takia. Eteläisimmillä merialueilla useat elinympäristöt ovat rehevöityneitä tai voimakkaan ihmisvaikutuksen alaisina.

Kasvi- ja eläinyhteisöjen ja elinympäristöjen tilaa voi tarkastella merenpohjan indikaattorien avulla.